Virkkauksen perusteet

WIKIPEDIA Virkkaus on käsityötä, jossa virkkuukoukun avulla tehdään langasta silmukoita ja vedetään niitä aiemmin tehtyjen silmukoiden läpi. Näin syntyy virkattua pintaa: umpinaista pintaa kuten pipoja ja lapasia tai verkkomaista pintaa ja pitsiä.
Virkkaukseen sopii lähes mikä tahansa nauhamainen materiaali, kuten erilaiset langat, narut, poppana, matonkuteet ja nahka- tai muovisuikaleet. Virkkuukoukun koko valitaan virkattavan langan paksuuden mukaan. Pienemmät koukut (0,75–3,5 mm) tehdään nykyään yleensä teräksestä ja suuremmat (2,5–19 mm) alumiinista tai muovista.
Perinteisiä virkkauskohteita ovat olleet pitsit lakanan tai pyyheliinan reunaan ja sängynpeitteet valkeasta kalastajalangasta. 1960-luvulla tuli muotiin "isoäidin neliö", kirkasvärinen lappunen, joita yhdistelemällä on helppo koota poncho, villapaita tai vaikka keinutuolin matto. 2000-luvulla skeittarit ovat ottaneet pipojen virkkaamisen harrastuksekseen. Myös amigurumien valmistus virkkaamalla on noussut suosioon 2000-luvulla. Virkkaus parantaa sorminäppäryyttä.

VIRKKAUKSEN PERUSTEET

Ritva Koskennurmi-Sivonen

Virkkuukoukku

Useimmat virkkuukoukut on valmistettu kevyestä metallista, mutta niitä valmistetaan myös bambusta ja eri puulajeista kuten neulepuikkojakin. Paksuimmat virkkuukoukut ovat muovisia. Ohuimmat koukut ovat valkovirkkauskoukkuja. Ne ovat aina metallisia.

Koukkujen numerointi on koukun litteässä osassa. Numero tarkoittaa varren läpimittaa millimetreinä. Joissakin vanhoissa valkovirkkauskoukuissa on epäsuora numerointi. Niissä suurempi numero tarkoittaa ohuempaa koukkua.

Hyvän koukun pää on suippo, mutta aivan kärjestä pyöristetty. Koukku ei saa raapia sormea, kun lankaa koukataan etusormelta.

Virkkauslangat

Virkkaukseen soveltuvat samat käsityölangat kuin neulontaankin. Ks. Neulonnan perusteet, luku 3.
Työtä suunniteltaessa täytyy kuitenkin muistaa, että virkkauspinta on aina paksumpaa kuin samasta langasta valmistettu neule. Paksuista langoista tulee kankeita tekstiilejä. Työnnopeuteen ei vaikuta yksin langan paksuus vaan myös silmukkalaji.

Työasento

Virkkuukoukkua pidetään kiinni litteästä osasta peukalolta ja etusormella. Keskisormi on edempänä koukun takana. Se tukee koukulla olevaa silmukkaa ja langankiertoja. Virkkuukoukkua siis pidetään kädessä kuten kynää, eli kämmen koukun alapuolella. Tämä on tavallisin ja ranteenasennon kannalta suositeltavin työote. Työn reuna on toisessa kädessä etusormen ja peukalon välissä. Lanka kulkee etusormen yli kämmenen sisään. Jos lanka juoksee liian löyhästi, sen voi vielä kiertää pikkusormen ympäri.

Joillakin virkkaajilla työtä pitelevän käden etusormi nousee ylös, ikään kuin he pitäisivät lankaa sopivassa pingotuksessa etusormella. Toiset eivät taas saa siinä asennossa langan pingotusta tasaiseksi ollenkaan.

On mahdollista virkata myös siten, että kämmen on koukun päällä samaan tapaan kuin kämmen on neulepuikon tai veitsen päällä. Joskus tiukan silmukan kohdalla tämä on jopa tehokkaampi tapa saada koukku silmukkaan kuin tavallinen tapa. Tämä tapa vaikuttaa kömpelömmältä, ja aloittelevat virkkaajat pyrkivät joskus käyttämään tätä tapaa, varsinkin jos ovat virkanneet edellisen kerroksen liian tiukaan. Virkkausotteiden paremmuus ja tyypillisyys perustuu perittyihin käytänteisiin ja käsityönopettajien kokemustietoon. Niitä ei ole vertailtu systemaattisesti.

Olipa ote virkkuukoukusta ja työstä mikä tahansa, hyvässä työotteessa kädet toimivat mahdollisimman symmetrisesti ja pienin liikkein. Kun vielä hartiat ovat rennot ja käsivarret vapaina – eivät siis nojaa mihinkään – kädet eivät väsy eivätkä kipeydy.

Virkkauksen perusteet, koko oppimateriaali pdf-tiedostona, 20 sivuana

Tässä oppimateriaalin sivut kuvina:

Klikkaa, näet yhden kerraallaan.