Kansanomainen fransu eli franssi on solmimalla tehty, pitsimäinen, useimmiten tupsuihin päättyvä reunus. Fransuja solmeillaan kudotun kankaan päihin jäävistä loimilangoista tai luomalla omat loimilangat. Jälkimmäinen tapa on yleisempi tapa solmia fransua. Valmis fransu kiinnitetään liinan päähän.

Tutkijoiden mukaan maassamme on kolme fransu-aluetta, joilla kullakin on omat erityispiirteensä: Keski-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa-Satakunta-Häme sekä Kymenlaakso. Fransua on tavattu satunnaisesti myös muualla, kuten Ahvenanmaalta ja Tornionlaaksosta. Pääsääntöisesti fransu on kuitenkin länsisuomalainen perinnekäsityö. (14, 5, 7)

Solmitulle reunukselle on annettu useita eri nimityksiä eri tekoalueilla. Keski-Pohjanmaalla on käytetty fransu ja franssi nimityksiä ja Etelä-Pohjanmaalla on käytetty nimityksiä heltut, hesut ja hiltut. Fransua on kutsuttu myös ripsuksi.

 
Fransutekniikka
Fransupitsin työohje


KUVAGALLERIA

Fransut ovat nykyisin usein luonnonvärisiä tai valkaistusta pellavasta tehtyjä.

Värejä käytetään tuomaan yksiväristen fransujen kuvioihin vaihtelua.

Solmintalankana tulisi käyttää samaa materiaalia kuin kankaassa, johon fransu kiinnitetään.

Eniten fransuja solmitaan nykyisin liinoihin. Fransusta voidaan solmia myös pitkää nauhaa, jota voidaan käyttää vyönä tai lyhyempänä esimerkiksi kirjanmerkkinä. Fransureunuksella voidaan koristaa lampunvarjostimia ja verhoja. Leveä fransu sopii myös yksinään verhokapaksi.


     Suorareunainen malli

 

     Pyöreä malli

 

     Nelikulmainen malli


FRANSUJEN HISTORIAA

Fransupitsi 1960-luvulle

Vanhimmat tiedot suomalaisista fransuista ovat jo 1700-luvulta ja 1800-luvulla ne ovat olleet yleisesti suosittuja koko maassa (2). Fransutekstiilit ovat olleet arvotekstiilejä, joita on hoidettu erityisellä huolella. Viime vuosisadalla morsiamen kapioihin on kuulunut 1 – 3 fransulakanaa. Morsian tai hänen äitinsä on kutonut fransulakanaan tarvittavat kankaat. Jos morsian ei ole itse solminut fransuja, morsiamen äiti on solmituttanut fransut tai kutsunut paikalle ammattisolmijan. (1, 14) Fransut ovat ennen kulkeneet ihmisen mukana läpi koko elämän. Lapsi on viety kasteelle talon parhaaseen fransulakanaan käärittynä. Fransulakana on ollut myös vainajan peittona ja ulosveisuussa ruumisarkku on laskettu tuvassa penkeille fransulakanan päälle. (Keski-Pohjanmaalla oli tapana järjestää ulosveisuu-tilaisuus vainajan kotona, ennen kuin vainajaa lähdettiin saattamaan hautausmaalle siunattavaksi ja haudattavaksi. Tapa on säilynyt edelleen, ainakin maaseudulla niin, että ulosveisuu-tilaisuudessa vainaja käytetään kuoleman jälkeen viimeisen kerran kodissaan ennen hautausta.) Kymenlaaksossa 1800-luvulla on käytetty fransukoristeita paari- eli kantoliinoissa, joilla vainajan arkku on kannettu hautaan. (1, 14, 6) Häissä morsiusparin vihkipaikka on koristeltu morsiustaivaalla. Aspfors kuvaa kirjassaan morsiustaivaan rakentamista näin: ”Franssilakana pingotettiin häähuoneen kattoon, niin että fransut jäivät riippumaan alaspäin. Toinen, pienempi fransulakana pingotettiin samoin (edellisen alapuolelle) lakanoiden alapuolelle, kulmiin kiinnitettiin värikkäitä silkkihuiveja niin, että ne riippuivat yhdestä kulmasta alaspäin. Näin muodostui silmiä hivelevän kaunis katos, joka kansankielellä sai nimen morsiustaivas, Sen taakse seinälle kiinnitettiin iso fransuliina, johon laitettiin morsiusparin nimikirjaimet (irrotettavat). Lattialle, katoksen alle levitettiin ensin fransulakana, sen päälle silmikkoraanu niin, että fransut näkyivät reunoilta. Niiden päälle vihkipalli, joka peitettiin pienellä fransuliinalla. Näiden vieressä oli pieni pöytä, jonka peitteenä oli melkein lattiaan ulottuva fransuliina.” (1) (ks. 2, sivut 215-222, 352-360)

Juhlapyhinä ja pidoissa vuoteet ja pöydät on koristeltu fransulakanoin. Fransulakanaksi nimitetään isoa liinaa, jonka reunuksia kiertää leveä fransu. (1) Fransulakanaa käytettiin mm. sängyn petaamisessa juhlakuntoon Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla. Aspfors kertoo kirjassaan seuraavan kuvauksen ”Sivustavedettävän sängyn hän (eli emäntä) työnsi kapeaksi, laittoi siihen höyhenpatjat ja peitteet pehmeäksi pinkaksi, joiden päälle hän laittoi tyynyt ja niiden päälle tasoittavan peitteen. Fransulakana levitettiin päälle ja sen päälle silmikkoraanu niin, että fransut näkyivät ympäriltä. Seinän puolelta reunat käännettiin sängyn päälle ja fransut oiottiin sievästi peitteen päälle. Usein sängyn päälle asetettiin vielä pitkä tyyny, jonka liinaa koristi lakanan fransunmallinen välipitsi. Tämän tyynyt päälle vielä asetettiin pieni tyyny, jonka nurkkaa koristi solmittu nurkkafransu.” (1, sivu 12.)

Kirkkotekstiilinä fransu on koristanut monien keskipohjalaisten kirkkojen alttaripöytää, mikä Aspforsin mukaan kertoo ihmisten kauneuden ja puhtauden kaipuusta sekä käsien taidoista. Tästä johtunee Aspforsin mielestä syvälle juurtunut tietoisuus fransusta arvotekstiilinä, jonka paikka on valikoitu ja arvokas. Ennen on ollut tapana, että seurakunta on tilannut tekstiilit paikkakunnan tunnetulta ja taitavalta solmijalta. Seurakunta on saattanut myös vastaanottaa tekstiilit lahjoituksena solmijalta tai lahjoittaja on solmituttanut fransut. (1)

Keskipohjalainen fransupitsi

Keski-Pohjanmaalla fransuihin on perehdytty perusteellisimmin. Fransujen solminta on säilynyt 1800-luvun lopulle Keski-Pohjanmaalla kohtalaisen hyvin alueella, joka ulottui rannikolla ainakin Kruunupyystä Himangalle ja sisämaahan päin Teerijärvelle, Veteliin, Halsualle, Ullavaan ja Toholammille. Kun vertaamme keskipohjalaisia fransuja muualla tehtyihin samantyyppisiin käsitöihin, Aspforsin mukaan on havaittavissa huomattavia eroja. Keskipohjalainen fransu on säilyttänyt vuosisatojen ajan omaleimaisuutensa. Tämä johtunee Heikinmäen mukaan siitä, ettei Pohjanmaalla maan eteläosien tavoin harrastettu pitsinnypläystä, eivätkä nyplätyt pitsit siis ole olleet kilpailemassa liinavaateiden koristelussa fransujen kanssa. Pohjanmaan eteläpuolella kapeat fransut ovat olleet usein vain lisäkoristeena nyplätyn pitsin ohella. (1, 14) Keskipohjalaisissa fransuissa on solmintayksikkönä ollut yksi lanka, kun muualla solmintayksikössa on ollut kaksi tai useampi. Tyypillistä keskipohjalaisen fransun kuvioinnissa on ollut tähdet. Muualta on löytynyt vain muutamia fransuja, joissa on ollut tähtikuvioita. Muutoinkin keskipohjalaisessa fransussa kuviointi on ollut vaihtelevan rikasta. Keskipohjalaiset fransut ovat perinteisesti yksivärisiä, puuvillalangasta solmittuja. Etelä-Pohjanmaalla ja muualla fransut ovat olleet yleensä kaksi- tai kolmivärisiä. (1)

Fransupitsin solmijat

Aikaan, jolloin yhteiskunta ei huolehtinut perheen sosiaaliturvasta perheenpään kuoltua, joutui perheen äiti etsimään työtä, jolla elättäisi perheensä ja hankkisi lapsille vaatteet. Tätä kautta Keski-Pohjanmaalla alkoi muodostua fransunsolmijoiden ammattikunta. Solmijat harjaantuivat ammatissaan. Työ edistyi nopeasti ja työn jälki oli tasaista. Vanha räyrinkiläinen solmija Fiina Löijä on kertonut solmineensa kaksitoista kyynärää kapeaa fransua tai kolme kyynärää leveää fransua päivässä, jos työpäivät olivat pitkiä. Ammattisolmijoiden vauhtia tehosti köyhyys. Taloustyönsä toimittaneiden pienkodin emäntien on kerrottu solmineen viikossa kahdeksan metriä pitkän, kapean ja harvahkon, fransulakanan pitsin. Paulaharjun mukaan parhaat keskipohjalaisen fransun solmijat olivat Vetelin Räyringin kylässä ja sen Kallioperällä. Vielä 1880-luvulla fransujen solminta oli kylän paras elinkeino. Fransua solmittiin silloin joka talossa. Tuolloin lähes koko kylän väki oli sukulaisia keskenään, joten taito levisi helposti talosta taloon. Naisten istuessa fransukonkarin ääressä, lapset seisoivat konkarin jalkalaudalla ja oppivat katselemalla pian itsekin solmimaan taitavasti fransuja. Pienet pojat olivat Paulaharjun mukaan varsin taitavia solmijoita. Tytöt jatkoivat äitien ja sukulaisnaisten solmijaperinnettä. (1, 11, 8, 7)

Solmijoilla oli omaleimaiset, muistinvaraiset mallinsa, joista heidät saattoi tunnistaa. Toiset tekivät kevyttä ja ilmavaa ja toiset raskaan juhlallista. Toisinaan mielijohde saattoi muuttaa jo suunnitellun mallin. Fransuja tilattaessa ei yleensä sovittu jostain määrätystä mallista, vaan korkeintaan toivottiin fransussa olevan esimerkiksi tähtiä tai korvatupsuja. Solmijat tekivät asiakkaiden tuomia työtä usein kotonaan. Osa solmijoista kaupusteli fransupitsejään aina Savossa ja Pietarissa asti, osa luotti jälleenmyyjiin. Osa solmijoista kierteli taloissa kutsuttuina kapioiden fransujen solmijoina. He saattoivat viipyä taloissa viikkojakin. Räyringin sitojat eivät kulkeneet laajalti myymässä fransuja, vaan tekivät niitä etupäässä tilauksesta lähiseutujen morsiammille ja emännille tai olivat päiväpalkalla taloissa niitä solmimassa. (1, 11, 8) Osa kiertelevistä solmijoista suojeli mustasukkaisesti ammattitaitoaan, eivätkä he halunneet opettaa toisille fransun solminnan taitoa. 84-vuotias Vilma Kolabacka kertoo Outi Pennasen Kotilieden artikkelissa vuodelta 1988 opetelleensa pikkutyttönä fransunteon salaa. Kotiin oli tullut kiertävä solmija, joka oli vihaisesti hätistellyt tytön pois, jos oli huomannut tämän katselevan työskentelyään. Tyttö oli kuitenkin salaa kamarissa harjoitellut solmujen tekoa niin kuin oli nähnyt solmijan tekevän ja oppinut taidon. Samassa artikkelissa veteliläinen 92-vuotias Hilja Torppa kertoo äitinsä nuorena purkaneen vintiltä löytämänsä fransunpalasen oppiakseen solmujen teon. Fransunpala oli unohtuntu vintille vahingossa joltain kulkumieheltä. Hilja Torpan äiti oli opettanut kaikille neljälle tyttärelleen fransujen solminnan. Yksi tyttäristä muutti siirtolaisena Amerikkaan ja vei sikäläiseen käsityönäyttelyyn Rauha-sisarensa lähettämiä fransuja. Fransut voittivat diplomin ja rahaa, joka lähetettiin kotiin Suomeen. Hilja Torppa kertoo itse solmineensa fransuja tilauksesta ja suunnitelleensa itse myös malleja. (9) Solmijoiden palkoista Paulaharju kertoo vuonna 1930 seuraavaa: ”Ennen maksettiin 11-12 -kyynäräisestä ‘lakana-rustingista’ 2-5 markkaa, tekijän omista aineista tehtynä. Nykyjään saa sellaisesta tilatusta ripsusta 100 mk, mutta päiväpalkkalaisena talon langoista solmitessa siitä saa vain 30 mk. Nykyisten mittojen mukaan maksaa levein lakanan ripsu 15 mk, metri.” (8) Koska fransuista saatava tienesti oli niukka, niin tavallisesti solmija oli myös kutoja (11).  

Fransupitsi 1960-luvulta 2000-luvulle

Fransun solmintainnostus oli hiipunut 1900-luvun puoleenväliin tultaessa. Vain muutamat vanhat taitajat enää osasivat fransunsolminnan taidon. Hulda Kontturi arvelee hiipumisen syynä olleen tuotteen yksipuolisuuden. Fransut solmittiin tuolloin etupäässä fransulakanoihin, jotka olivat täysin erikoistumattomia käyttökohteiltaan. Koska fransunsolminta ei ollut kannattavaa, solmijat eivät jaksaneet innostua taitojensa kehittämisestä uusia vaatimuksia vastaaviksi töiksi. (11) 1960-luvulla fransua alettiin herätellä uudelleen. Kesällä 1962 Marttaliiton kiertävässä käsityönäyttelyssä oli palkittujen pöytäliinojen joukossa yksi fransureunainen liina, joka oli tehty Vetelin Räyringissä. Samoihin aikoihin Vetelissä pidettiin fransukursseja mm. silloisella emäntäkoululla ja taito alkoi hiljalleen elpyä. Vuonna 1980 Salli Nikula Kaustiselta kertoi Helinä Wiikin artikkelissa saaneensa uuden kimmokkeen jo lapsena oppimalleen fransun solmimistaidolle 1960-luvulla järjestetyllä fransukurssilla. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun reuma ja astma pakottivat Salli Nikulan luopumaan muista käsitöistä, fransun solminnasta on tullut hänen rakkain harrastuksensa. Akateemikko Vilkunan perhe vaikutti myös fransuperinteen elvyttämiseen mm. järjestämällä kesäkotiinsa Lappajärvelle kesällä 1962 kolmipäiväisen fransukurssin, jonka opettaja oli himankalainen fransumestari Maija Märsylä. (14, 13)

Maija Märsylä on vaikuttanut merkittävästi fransutaidon elvyttämiseksi järjestämällä lukuisia fransukursseja eri puolilla maata, tehnyt fransua tunnetuksi työnäytöksissä ja tutkinut sen aikaisempia vaiheita ja työtapoja. Hän on julkaissut myös kirjan Fransut ja lautaraanut. Kotiteollisuusopettaja Helena Koskivaara kertoo Maatalousnainen lehdessä 1969 fransun nousseen Pirkanmaan Kotityön järjestämässä keskipohjalaisten töiden näyttelyssä muodikkaimmaksi keskipohjalaiseksi kotiteollisuusartikkeliksi. Koskivaara kertoo myös kotiteollisuusvaltuuston järjestäneen 1960-luvulla kymmeniä fransun solmintakursseja ja työnäytöksiä eri näyttelyissä työtavan elvyttämiseksi. Anna-Liisa Saunamäki kertoo Koskivaaran artikkelissa kotiteollisuusvaltuustolla olleen vuonna 1969 viisi vakituista fransun solmijaa, joiden fransupitseihin maakunnassa kudottiin liinakankaat. Fransuliinat menivät Saunamäen mukaan kaupaksi sitä mukaa, kun ne saatiin valmiiksi. (10) Fransut löysivät oikeutetusti paikkansa myös keskipohjalaisiin kansallispukuihin. Kaija Uola kertoo Kotiteollisuus-julkaisussa 1981 olleessa artikkelissaan, että vuonna 1972 valmistuneessa Kalajoen kansallispuvussa on esiliinan helmassa koristeena yksinkertaista fransua. (12)


Fransujen lähteitä

1. Aspfors, B. 1992. Fransut eli franssit. Kaunista käsityöperinnettä. Kokkola: Kustannus-osuuskunta Länsirannikko.

2. Haapakoski, K. 1977. Solmimme fransuja. Helsinki: Otava.

3. Heikinmäki, M-L. 1981. Suomalaiset häätavat. Helsinki: Otava.

4. Märsylä, M. 1985. Fransut ja lautaraanut. Juhlapainos. Himanka: Fransutupa säätiö.

5. Sirelius, U.T: 1928. Kansankirjonta ja -pitsit. s.46-56. Ripsureunuksella koristamisesta. Vahter, T. Helsinki: Otava.

6. Vahter, T & Nissinen-Linnove, A. 1955. Kauniita Käsitöitä. Helsinki: WSOY.

7. Virrankoski, P. 1994. Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia tutkimuksia 186. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

8. Kotiliesi 2/30. Ripsuja ja niiden solmeajia. Paulaharju, Jenny.

9. Kotiliesi 24/88. Fransunteko, mustasukkaisesti salattu ammattitaito. Pennanen, Outi.

10. Maatalousnainen 11/69. Keski-pohjanmaan fransuja. Koskivaara, Helena.

11. Kotiteollisuus 1941. Veteliläiset ”Franssit”. Kontturi, Hulda.

12. Kotiteollisuus 4/81. Fransut. Oula, Kaija.

13. Emäntälehti 11/80. Fransu ja fransuntekijä. Wiik, Helinä.

14. Kotiseutu 1962. Ripsujen solmiaminen. s. 139-148. Heikkinen, Maija-Liisa.

 
Sivun on luonut Sanna Kyösti


© KÄYTTÖEHDOT: Ammattikäyttöön tarvitset lisenssin »

Tue toimintaamme käsityön hyväksi, tee lahjoitus!