SAAMELAINEN KÄSITYÖ 

Sisällysluettelo:
  ALUKSI »
  SAAMELAISET »
  SUOMEN ALUEEN SAAMELAISTEN PERINTEISET KÄSITYÖT »
  KÄSITÖITÄ SAAMELAISTEN KÄSITÖIDEN POHJALTA:

  KUVIA SAAMELAISUUDESTA -KUVAGALLERIAT ›
  SAAMELAISUUS MONIALAISENA OPPIMISKOKONAISUUTENA»
  Julkaisu pdf-muodossa »

ALUKSI

Miksi saamelaisuuteen kannattaa tutustua?

Harva suomalainen tuntee saamelaisuutta hyvin ja on tutustunut heidän ainutlaatuiseen ja rikkaaseen käsityöperintöönsä. Kouluissa on käsitelty aihetta sattumanvaraisesti ja vasta viime vuosina tiedotusvälineissä on enenevässä määrin käsitelty saamelaisten asioita ja saamenkieliset ohjelmat ovat lisääntyneet. Tutustumalla saamelaisten käsitöihin, niitä itse tekemällä tai niiden pohjalta uutta luomalla, pääsee ulkopuolinenkin kurkistamaan saamelaisuuteen. Tieto auttaa ymmärtämään paremmin heidän asemaansa ja pyrkimyksiään, kun he vaalivat oikeuksiaan oman elämäntapansa säilyttämiseen.

Vanha saamelainen tapa käyttää lähiluonnon tarjoamia raaka-aineita säästeliäästi, kaikki osat hyödyntäen ja tarkoituksenmukaisesti, osoittaa perinpohjaista sopeutumista pohjoiseen luontoon. Paimentolaiselämä pitkine muuttomatkoineen rajasi irtaimiston määrän minimiin. Saamelaisten käsityöt ovat aikaa ja kulutusta kestäviä. Ne tehdään huolella ja laadukkaasti. Niiden muotoiluun ja koristeluun panostetaan. Saamelainen tapa tehdä käsityötä sopii hyvin moderniin, ekologisuutta, ilmaisua ja yksilöllisyyttä korostavaan elämäntapaan.

Mitä tietoja ja taitoja tällä sivustolla käsitellään?

Tämän sivuston tarkoituksena on tarjota tietoa saamelaisesta käsityöstä kiinnostuneille, käsityön harrastajille ja oppijoille. Saamelaisuutta yleisesti on selvitetty lyhyesti, jotta lukija saa perustiedot. Lisätietojen löytämiseksi on linkkejä ja kirjallisuusvinkkejä.

Perinteisiä saamelaisia käsitöitä käsitellään eri tuotteiden näkökulmasta. Painopiste on pehmeistä materiaaleista valmistetuilla tuotteilla. Enemmän on esitelty sellaisia käsitöitä, joita edelleen on mahdollista käyttää nykyisessä elämäntyylissä. Muitakin käsitöitä on nostettu esiin, jos esimerkiksi niiden koristelu on sellaista, joka antaa virikkeitä uusien töiden suunnitteluun.

Saamelaisuus on perinteestä ammentavaa, mutta jatkuvasti kehittyvää elävää kulttuuria. Saamelaiset käsityöläiset laajentavat materiaalivalikoimaansa uusilla kangaslaaduilla ja käyttävät perinteisestä värikoodista poikkeavia tuotteita. Sivuston loppuosassa esitellyt käsityötuotteet eivät ole perinteistä eivätkä nykyistä saamelaista käsityötä. Sitä tekevät vain saamelaiset itse oman perimätietonsa pohjalta. Sivuston lopun käsityöt ovat kuitenkin kaikki saaneet ideansa pohjoisen luonnon ja saamelaisuuden innoittamana, heidän töidensä pohjalta tai periaatteidensa mukaisesti.

⇑ PALAA ALKUUN


SAAMELAISET

  • Keitä saamelaiset ovat?
  • Missä saamelaiset asuvat?
  • Kuinka paljon saamelaisia on?
  • Mitä kieltä saamelaiset puhuvat?
  • Mistä saamelaiset saavat elantonsa?
  • Mitä luonto merkitsee saamelaisille?
  • Mihin saamelaiset uskovat?
  • Millainen on saamelaisten perhe- ja sukuyhteys?
  • Miten saamelaiset pukeutuvat?
  • Millaista on saamelainen taide?
  • Mitä mahdollisuuksia saamelaisilla on säilyttää ja edistää kulttuuriaan ja vahvistaa identiteettiään?

Keitä saamelaiset ovat?

Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueella elävä ainoa alkuperäiskansa. Alkuperäiskansa tarkoittaa etnisesti yhtenäistä ihmisryhmää, joka on asuttanut alueita ennen nykyisiä valtioiden rajoja.
Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa saamelaiseksi luetaan henkilö, joka

  • itse pitää itseään saamelaisena ja
  • jolle saamen kieli on joko äidinkieli tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on puhunut saamea äidinkielenään.

Saamelaiset toivovat, että heitä kutsutaan saamelaisiksi. Aikaisemmin heitä on kutsuttu lappalaisiksi. Nykyään lappilainen tarkoittaa kaikkia Lapin asukkaita riippumatta siitä, ovatko he suomalaisia vai saamelaisia.
Saamelaiset ovat historiansa aikana saaneet vaikutteita monelta suunnalta. Heidän kulttuurinsa on muuttunut paljon ajan kuluessa. Saamelaiset ovat aina sopeutuneet muutoksiin. He eivät historiansa aikana ole koskaan sotineet oma-aloitteisesti.
Loppujen lopuksi saamelaiset ovat ihan tavallisia ihmisiä ja haluavat tulla kohdatuiksi yksilöinä, eivät vain kansansa edustajina. Monella saamelaisella, varsinkin vanhemman polven edustajalla, on heidän lapsuudessaan kokeman suomalaistamisen seurauksena huono itsetunto. Nykyään saamelaiset elävät saman teknistymisen ja kansainvälistymisen keskellä kuin muutkin suomalaiset. Poronhoidossa käytetään mönkijöitä ja moottorikelkkoja ja viestimiseen sosiaalista mediaa. Varsinkin nuoret saamelaiset ovat ylpeitä taustastaan ja haluavat ylläpitää saamelaista identiteettiään.

Missä saamelaiset asuvat?

Saamelaisten alkuperä on herättänyt mielenkiintoa saamelaiskulttuurin erikoislaadun takia ja siitä on esitetty monia teorioita. Nykyään uskotaan, että saamelaiset ja suomalaiset ovat Fennoskandinaviaan jääkauden väistyttyä sekä idästä että lännestä tulleiden uudisasukkaiden jälkeläisiä. Tämän väestön kieli- ja kulttuuriyhteys hajosi kun rannikoilta alkaen väestö omaksui muutama tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua vähitellen maanviljelyn. Sisämaan asukkaat, esisaamelaiset taas säilyttivät pyyntiin perustuvan elämäntapansa. Heidän kulttuurinsa levisi nopeasti koko pohjoiskalotin alueelle.

Saamelaisten asuinalue oli laajimmillaan ajanlaskun alun tienoilta 1000-luvulle. Saamelaisia asui silloin Laatokalta Jäämerelle ja Keski-Skandinaviasta Vienanmerelle ulottuvalla alueella. Tältä ajalta juontaa metsäsaamelaisten vanha tapa asua talvisin lapinkylissä eli siidoissa. Keväästä syksyyn perheet vaelsivat siidayhteisössä sovituilla nautinta-alueillaan saalistilanteen mukaan.

Aubry de la Matraye kirjoitti ja kuvasi saamelaista elämänmuotoa Englannin kuninkaalle tutkimusmatkaltaan vuonna 1723. Tähän piirrokseen hän liitti aikaisemmista matkakertomuksista saatuja tietoja ja yhdisti samaan kuvaan eri vuodenajat.

Vähitellen saamelaisalueen raja vetäytyi kohti pohjoista. Uudisasutuksen paine ja suurporonhoitoon siirtyminen Suomen Lapissa 1700-luvulla merkitsi muutoksia myös asumiseen. Perhekuntien tavaksi tuli muuttaa eli jutaa kaikki omaisuus, porot, asumukset ja irtaimisto mukana kesäksi Jäämeren rannalle tai tuntureihin kuumuutta ja hyttysiä pakoon. Syksyksi, talveksi ja kevääksi palattiin suojaisille metsämaille. Asuttiin puisen kehikon varaan turpeesta ladotuissa kammeissa, riukurunkoisissa laavuissa, kartionmuotoisissa kodissa tai matalissa hirsisalvospirteissä.

Saamelaisten muuttomatkoja ennen rajasulkua 1852.

Nykyään saamelaisten tihein asuinalue ulottuu Keski-Norjasta ja Keski-Ruotsista Suomen pohjoisosan yli Kuolan niemimaalle Venäjälle. Saamelaiset asuvat siis neljän eri valtion alueella. Saamelaisten elämänmuoto on länsimaistunut. Nykyään saamelaiset asuvat kiinteissä taloissa, joissa on kaikki nykyajan mukavuudet.

  • Pennanen, Jukka & Näkkäläjärvi, Klemetti 2000. Siiddastallan - siidoista kotikyliin. Oulu: Pohjoinen.

Kuinka paljon saamelaisia on?

Saamelaisia on nykyään laskutavasta riippuen 60 000 - 100 000 henkeä. Eniten saamelaisia asuu Norjassa, noin 35 000 - 60 000. Ruotsissa heitä on 15 000 - 30 000 ja Suomessa runsaat 10 000. Venäjällä saamelaisia asuu noin 2000. Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaisista monet ovat muuttaneet perinteiseltä asuinalueeltaan pois esimerkiksi opiskelun tai työmahdollisuuksien takia.

Suomen saamelaisista noin 4000, siis alle puolet asuu kotiseutualueellaan, johon kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylä kunnan pohjoisosa. Perinteisellä saamelaisalueella asuu myös muita kuin saamelaisia. Suomessa vain Utsjoen kunnassa saamelaiset ovat enemmistönä, muualla vähemmistönä.

Kolttasaamelaiset asuivat 1940-luvulle asti Petsamossa nykyisen Venäjän puolella, mutta Suomen menetettyä alueen Neuvostoliitolle Pariisin rauhansopimuksessa, koltat pakkosiirrettiin Inarinjärven koilliskulmaan perustettuun kolttakylään Sevettijärvelle ja kaakkoispuolelle Nellimiin.

Mitä kieltä saamelaiset puhuvat?

Saamelaiset ovat kielellisesti hyvin moninainen kansa. He puhuvat yhdeksää eri saamenkieltä. Suomen noin kymmenestä tuhannesta saamelaisesta pari tuhatta puhuu pohjoissaamen kieltä. Inarinsaamen osaajia Suomessa on reilut neljäsataa ja koltankielisiä noin kolmesataa. Suomen saamelaisista siis vain reilu neljäsosa puhuu saamea äidinkielenään. Loppujen äidinkieli on pääsääntöisesti suomi.

Norjassa ja Ruotsissa puhutaan pohjoissaamen lisäksi neljää eri saamenkieltä ja Venäjällä lisäksi kahta muuta eri saamenkieltä. Suurimpana kielialueena pohjoissaami on myös vahvin kirjakieli. Kaikki eri saamenkielet ovat niin kaukana toisistaan, ettei niitä toisen saamenkielen osaaja vaikeuksitta ymmärrä.

Suomessa ja Norjassa on säädetty kielilait, joiden ansiosta saamelaisilla on oikeus asioida viranomaisten kanssa omalla äidinkielellään. Suomessa saamelaisalueella lapset pääsevät saamenkieliseen päivähoitoon ja he voivat opiskella peruskoulussa saamenkielellä ja suorittaa ylioppilastutkinnon saameksi. Kieltä osaavien opettajien puutteen takia aina oikeudet eivät aina toteudu varsinkin pienempien saamenkielten osalta. Ruotsissa saamelaisten kielioikeuksia turvataan kaikkia Ruotsin kansallisia vähemmistökieliä koskevalla kielilailla.

Saamenkielten parissa tehdään nykyään aktiivista elvytystyötä. Saamelaisalueen ulkopuolelle suurimpiin kaupunkeihin on esimerkiksi perustettu kielipesiä, saamenkieliseen kielikylpyyn perustuvia päivähoitopaikkoja saamelaislapsille. Poikkeuksena ovat Venäjän saamelaisten kielet, joiden siirtäminen jälkipolville on yksittäisten puhujien varassa. Turjansaamea puhui vuonna 2015 enää kaksi henkilöä. Viimeinen Akkalansaamen puhuja kuoli vuonna 2003.

Mistä saamelaiset saavat elantonsa?

Saamelaiset ovat sopeutuneet mestarillisesti pohjoiseen ilmastoon ja eläneet pitkään sen luonnon, eläinten ja kasvien varassa. Heillä on aina ollut yhteyksiä moneen ilmansuuntaan ja he ovat sopeutuneet moniin yhteiskunnallisiin muutoksin ja myös heidän elinkeinonsa painopisteet ovat muuttuneet ajan kuluessa.

Ajanlaskun alun tienoilla Rooman valtakunnan ollessa laajimmillaan, saamelaiset hyötyivät nykyisen Euroopan alueella kukoistaneesta turkiskaupasta. Erityisen tärkeä metsästyksen kohde oli tunturipeura, jota opittiin pyydystämään kuoppa-ansoilla niin tehokkaasti, että se luonnonvaraisena kuoli Suomen alueelta sukupuuttoon.

Saamelaiset kesyttivät tunturipeuran poroksi keskiajan lopulla. 1500-luvulla Luulajan, Piitimen ja Uumajan Lapinmaista, nykyisen Norjan ja Ruotsin alueelta alkanut suurporonhoito levisi Suomen Lappiin 1700-luvulla. Se oli metsäsaamelaisten pääelinkeino kahden vuosisadan ajan ja tuotti elantoa yli oman tarpeen. Varallisuuden lisääntyminen johti erikoistumiseen. Syntyi esimerkiksi ahkioiden valmistukseen erikoistuneita käsityöläissaamelaisia. Suurporonhoidon merkitys väheni erityisesti Suomessa 1800-luvun rajajärjestelyjen seurauksena. Nykyään vain noin joka viides saamelainen omistaa poroja. Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on sallittua vain saamelaisille.

Lampaanhoitoa alettiin harjoittaa Norjan saamelaisten keskuudessa jo keskiajalla. Villaraanujen kudonta ja myynti Suomen Lapin porosaamelaisille oli Norjan merisaamelaisten merkittävä tulonlähde. Pienimuotoinen lampaanhoito levisi myöhemmin itään koko saamelaisalueelle.

Vastoin yleistä luuloa kalastus on ollut kaikki saamelaiset huomioon ottaen merkittävämpi elinkeino kuin porotalous. Varsinkin Jäämeren rannalla asuneille merisaamelaisille, Petsamon saamelaisille ja sinne kausiluontoisesti siirtyneille tunturisaamelaisille veden vilja on tuonut elannon. Myös Inarin alueen järvisaamelaiset ovat kalastaneet paljon ja harjoittaneet vain vähän maataloutta. Näin oli vielä 1930-luvulle asti.

Lisätuloja saamelaiset ovat saaneet linnustamalla, munia keräämällä ja marjastamalla varsinkin hillaa ja tekemällä käsitöitä myyntiin. Vähitellen perinteisten elinkeinojen osuus on pienentynyt, kun taas kauppa- ja palveluelinkeinot ovat kasvaneet. Matkailuala työllistää monia pohjoisessa. Suurin osa saamelaisista käy nykyään palkkatöissä.

Mitä luonto merkitsee saamelaisille?

Saamelaiset perinteiset elinkeinot ja pukeutuminen perustuvat luonnonvarojen hyödyntämiseen. Koska luonto antoi toimeentulon, sitä osattiin kuluttaa säästeliäästi ja sen kanssa pyrittiin äärimmäiseen sopusointuun. Vuodenkierto ja luonnossa eri vuodenaikoina tapahtuvat muutokset määräsivät pyyntitalouden ja käsitöiden vuotuisen työrytmin ja samalla jaksottivat muutakin elämää. Vielä nykyäänkin varsinkin pohjoisessa elävät saamelaiset ovat luontorakkaita ja vetäytyvät mielellään luonnon rauhaan. He tuntevat maastot laajalta alueelta, kalastavat ja marjastavat yleisesti. Luonnonvoimia, kovia tuulia, lumimyrskyä ja revontulia kunnioitetaan.

Saamenmaalla ajatellaan olevan vuodenkierrossa kahdeksan vuodenaikaa. Ero keskitalven ja keskikesän välillä on valtava ja niiden välille mahtuu niin paljon muutoksia luonnossa, että esimerkiksi syystalvi, talvi ja kevättalvi ovat lämpötilaltaan, valoisuudeltaan, vesistöjen jäätymisen asteeltaan ja lumisuudeltaan hyvin erilaisia.

Mihin saamelaiset uskovat?

Kiinteässä yhteydessä luonnon helmassa eläneiden saamelaisten ikiaikainen kansanusko perustui kolmen todellisuuden, alisen, maanpäällisen ja ylisen yhteyteen. Noidilla tai shamaaneilla uskottiin olevan kyky irrottautua ruumiistaan, siirtyä tuonpuoleiseen ja vaikuttaa esimerkiksi säihin, saaliiden määrään ja sairauksiin. Tuonpuoleisen voimia ja useita jumalia lepyteltiin tuomalla uhrilahjoja seitakiville.

1600-luvulta alkaen saamelaisia käännytettiin voimakkaasti kristinuskoon. Venäjän alueen saamelaiset omaksuivat vähitellen ortodoksiuskonnon, lännessä levisi katolinen ja luterilainen usko ja sen herätysliikkeistä lestadiolaisuus sai jalansijaa myös saamelaisalueella. Pakanallisena pidetty kansanusko kiellettiin ja noitien rummut tuhottiin, mutta kansanusko eli saamelaisissa niin syvällä, että sen rippeet elävät vieläkin. Monet saamelaiset uskovat edelleen enteisiin, luonnon henkiin ja kummituksiin. Haltiat, maahiset ja noidat elävät vahvoina saamelaisessa kertomaperinteessä ja saduissa.

Millainen on saamelaisten perhe- ja sukuyhteys?

Luontaiselinkeinossa kaikkien talouteen kuuluvien työpanos oli merkityksellinen. Lapset oppivat jo pieninä monet taloustyöt aikuisten toimia matkimalla. Käsitöissä tämä näkyi koristeaiheiden kulkeutumisena perintönä suvuissa äideiltä tyttärille. Jokainen tekijä saattoi kuitenkin lisätä jotain omaa tekemäänsä käsityöhön.

Perheyhteys oli vahva. Paimentolaiset kulkivat omana perhekuntanaan vuodenaikojen mukaan ja talvikylään palattiin suurempi joukko yhteen. Talvikylästä löytyi usein tuleva puoliso. Kaikki olivat siis jotakin sukua keskenään ja saamelaisten keskeinen sosiaalisuus oli yhteisölle tyypillistä. Tärkeitä olivat sukulaisvierailut toisista kylistä ja vastavuoroisesti taas kyläilyt muiden sukulaisten luona. Ristiäiset, konfirmaatiot, häät ja syntymäpäivät olivat merkittäviä ja tärkeitä juhlia, joihin kokoontui paljon sukujoukkoa oman kylän ulkopuolelta. Saamelaiset asuvat vielä nykyäänkin usein kolme sukupolvea lähekkäin ja setien ja tätien perheet naapurustossa. Saamelaisille oma suku on tärkeä. Toisia sukuja pidetään parempina kuin toisia.

1700-luvulla alkanut katekeettajärjestelmä, jossa saamenkielinen opettaja kiersi perheen luota toiselle, toimi koulutusmuotona hyvin melkein 200 vuoden ajan. 1900-luvulla Suomen oppivelvollisuuslakien myötä alkanut pienten lasten asuttaminen koulun lukukausien ajaksi asuntoloihin oli saamelaista perheyhteyttä hajottava ja lapsille ankara järjestelmä.

Miten saamelaiset pukeutuvat?

Saamelaisilla on oma katkeamattomana säilynyt kansanpukuperinteensä. Arkena saamelaiset pukeutuvat nykyään kuten ketkä tahansa pohjoisen asukkaat, mutta juhliin kaikenikäiset saamelaiset pukeutuvat perinteiseen saamenpukuun. Sitä käytetään ihmiselämän tai oman yhteisön merkkipäivinä, häissä, ristiäisissä ja rippijuhlissa, ylioppilas- tai valmistujaisjuhlissa sekä konferensseissa ja kokouksissa, joissa ollaan edustamassa saamelaisuutta ja myös festivaaleilla, markkinoilla ja taidetapahtumissa. Esimerkiksi saamelaiskäräjien edustajat pukeutuvat istuntoihinsa saamenpukuun. Saamenpuvun yhteisöllisyyttä korostava merkitys ja poliittinen painoarvo tulevat esille esimerkiksi lähetystöissä ja mielenosoituksissa.

Saamenpukualueita on Suomessa viisi: Enontekiön, Inarin, Utsjoen, Vuotson ja Sodankylän sekä kolttasaamelaisten puvut. Kun saamelaiset tapaavat toisiaan, voi puvun perusteella päätellä miltä saamenmaan alueelta henkilö on kotoisin. Puvun yksityiskohdat voivat kertoa jopa mihin sukuun tai mihin siviilisäätyyn hän kuuluu. Puku tehdään aina kantajalleen ja sen tekijällä sanotaan olevan taiteilijan vapaus.

Saamenpuku ei ole mikä tahansa vaate, vaan tärkeä ja näkyvä saamelaisuuden symboli. Se on etninen vaate, jonka viesti on tarkoitettu erityisesti oman kulttuurin jäsenille. Puku kertoo, mistä sen kantaja on poissa ja keihin hän kuuluu. Pukujen ompelu on käsityötä ja niiden hankkiminen kallista. Saamenpuku puetaan aina huolella ja kauniisti. Sen käyttöön liittyy paljon perimätietoa. Kauniisti ommellulla ja puetulla puvulla saamelainen kunnioittaa niin kulttuuriaan kuin tilaisuutta, johon osallistuu. Saamenpuvulla saamelainen edustaa omaa sukuaan, aluettaan ja kansaansa.

Jos ei ole saamelainen tai naimisissa saamelaisen kanssa on epäkorrektia pukeutua saamenpukuun. Matkamuistoiksi, naamiaisasuiksi ja lappilaisten yritysten työasuiksi tehdyt saamenpukuja muistuttavat asut loukkaavat saamelaisia. Niissä on usein yhdistetty eri alueiden pukujen yksityiskohtia, käytetty halpoja materiaaleja ja niillä on kaupallinen merkitys.

Millaista on saamelainen taide?

  • Saamelaisten ehkä omaleimaisin taidemuoto on ikivanha laulutapa joikaaminen. Siinä yhdistyy sana- ja säveltaide. Joiulle tunnusomaista on erityinen äänenkäyttö, improvisointi ja säestyksettömyys. Joiussa pyritään melodian ja esittämisen avulla kuvaamaan jonkun henkilön, eläimen tai muun asian ominaisuuksia.
  • 1960-luvulla saamenkielinen musiikki alkoi seurata ajan trendejä. Nykyään saameksi tehdään monia eri laulumusiikin muotoja virsistä teknoon. Kuuluisia saamelaismuusikoita ovat esimerkiksi Angelin tytöt, Mari Boine ja Wimme Saari.
  • Käsityönä tehtyjen tarvekalujen koristelu on saamelaista kansantaidetta omimmillaan. Muotoilu ja koristelu on tarkoituksenmukaista ja taiturillista. Luu- ja sarvitöissä kaiverrusaiheina käytetty geometrinen nauhaornamentiikka periytyy lännestä viikinkien ornamentiikasta. Pohjoinen koristeluperinne on figuratiivisempaa. Siinä on runsaasti eläin-, erityisesti poro- ja kasviaiheita sekä rakennuksia ja kulkuneuvoja. Tätä koristelutapaa käytettiin esimerkiksi shamaanirumpujen kuvioinnissa. Kuvioinnin viestien merkitykset ovat valitettavan usein unohtuneet. Nykyään saamelaiset taidekäsityöläiset tekevät vanhaan käyttöesineistöön pohjautuvia uniikkituotteita.
  • Saamelaisten kuvataide on 1970-luvulle asti ollut kansantaidetta. Sen varhaisimmat jäljet näkyvät tuhansien vuosien takaisissa kalliopiirroksissa. Saamelaisten maailmankuva ikuistettiin piirroksina noitarummun kalvoon. Nykypäivän saamelaistaiteilijoiden tuotannossa näkyy taidekouluissa saatujen oppien yhdistyminen saamelaiseen käsityö- ja kuva-aiheperinteeseen. Saamelainen nykytaide ottaa usein kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
  • Ensimmäinen saamenkielinen kirja oli aapinen vuodelta 1619. Pitkälle 1800-luvulle saakka saamelainen kirjallisuus oli hengellistä, lukuun ottamatta muutamaa runoa, omaelämäkerrallista kuvausta ja yritystä kerätä kansanrunoista saamelaisten kansalliseepos. Nekin olivat kirkonmiesten laatimia.
  • 1900-luvulla saamelaisilla kirjailijoilla ja runoilijoilla oli tärkeä rooli saamelaisten kansallishengen nostattajina. Nils-Aslak Valkeapään kirjoittamaa teosta ”Aurinko, isäni” pidetään saamelaisten kansalliseepoksena.
  • Saamelaisilta vain koltilta tunnetaan tanssiperinne. 2010-luvulla on nähty saamelaisvaikutteiset ensimmäiset nykytanssiteokset.
  • Saamelaisen identiteetin nousun aallossa 1970-luvulla syntyi saamenkielinen teatteri. Pienet teatteriseurueet ottavat kiertävillä esityksillään kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja herättävät keskustelua.
  • Elokuva on saamelaisista taiteenlajeista nuorimpia. Lyhytelokuvat ovat tyypillisiä ja usein aiheena on jokin ristiriita vähemmistö- ja enemmistökansan välillä.

Mitä mahdollisuuksia saamelaisilla on säilyttää ja edistää kulttuuriaan ja vahvistaa identiteettiään?

  • 1900-luvun alussa syntyi eri puolille saamenmaata paikallisten erimielisyyksien ratkomiseen keskittyviä yhdistyksiä ja ensimmäiset saamenkieliset sanomalehdet aloittivat ilmestymisen. Vähitellen ymmärrettiin valtioiden rajat ylittävän yhteistyön voima. 1917 järjestettiin ensimmäinen yleinen saamelaiskokous, jonka aloituspäivämäärää 5.2. juhlitaan Ruotsissa ja Suomessa saamelaisten kansallispäivänä. Saamelaisaluettakin kovalla kädellä koskettanut sota-aika, jälleenrakentaminen, tieverkoston, koululaitoksen ja tiedotusvälineiden kehittyminen tapahtuivat valtioiden toimesta valtaväestön ihanteiden ja arvojen mukaan. Saamelaiset kokivat joutuneensa ahtaalle.
  • 1960-luvulla yhdistystoiminta vilkastui kaikissa Pohjoismaissa. 1970-luvulla alkoi saamelaisten voimakas kansallinen herääminen. Se oli nuorten saamelaisten vastareaktio pitkään jatkuneeseen sulauttamisprosessiin. Suomessa yksi tärkeimmistä saamelaisuuden puolestapuhujista oli Nils-Aslak Valkeapää. Hän oli kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija.
  • Vuonna 1975 perustettiin yhdistys vaalimaan aitoa saamelaista käsityötä (nykyään Sámi Duodji). Se myöntää virallisen saamelaisen käsityön tuotemerkin käyttöoikeuden laadukkaille saamelaiskäsityötuotteille. Saamelaisalueen koulutuskeskus perustettiin 1978. Se on saamenkäsityöhön, poronhoitoon ja saamen kieliin erikoistunut toisen asteen oppilaitos.


  • Kaikissa Pohjoismaissa saamelaiset saivat 1900-luvulla oman kansanedustuslaitoksensa. Saamelaiskäräjät on Suomen saamelaisten korkein poliittinen elin, joka valitaan vaaleilla joka neljäs vuosi. Suomen perustuslakiin on kirjattu Saamelaiskäräjien tehtäväksi toteuttaa saamelaista kulttuuri-itsehallintoa ja turvata saamelaisen alkuperäiskansakulttuurin säilyminen ja kehittyminen. Se saa varansa valtion budjettirahoituksella. Toiminnallaan se myöntää avustuksia saamelaiselle kulttuurille ja yhdistyksille, saamenkielisille varhaiskasvatus-, sosiaali- ja terveyspalveluille sekä saamenkieliseen oppimateriaalituotantoon.


  • Yle Sápmi tuottaa radio- ja tv-ohjelmia valtakunnan verkkoon kaikilla kolmella suomessa puhuttavalla saamenkielellä. Se tekee yhteistyötä myös Norjan yleisradion kanssa.
  • Saamelaisilla on oma lippu, jonka vahvat värit ovat tutut perinteisistä saamelaisasuista. Lipun keskellä oleva kehä kuvaa aurinkoa ja kuuta.
  • Inarissa sijaitsee saamelaismuseo Siida ja Sevettijärvellä toimii kolttien perinnetalo.
  • Saamelaisilla on oma kansallislaulu ”Sámi soga lávlla” (saamen suvun laulu).
  • 5. helmikuuta on Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa saamelaisten kansallispäivä.
  • Saamelaisten yhteenkuuluvuutta lujitetaan vuosittain järjestämällä vähemmistökansoja yhteen kokoavia seminaareja ja saamelaistaidetta esitteleviä musiikki- ja elokuvafestivaaleja. Perinteiset markkinat esimerkiksi Jokkmokkissa Ruotsissa ja porokilpailut ovat tärkeitä sosiaalisia tapahtumia saamelaisille.

Kirjallisuutta:

  • Aikio, Kirste – Salminen, Esa – West, Suvi: Märät säpikkäät. Sápmi underground – Saamelaisten käyttöopas. Johnny Kniga Kustannus,2013
  • Kytölä, Ritva: Kaarnikasta kalanpaistokeppiin, petsamonsaamelainen eilinen. Kotka, 1999
  • Lapin taika. Lappi-aiheista taidetta 1800-luvulta nykypäivään. Ateneumin julkaisu 2012
  • Lehtola,Veli-Pekka: Saamelaiset. Historia, yhteiskunta, taide. Inari: Puntsi, 2015
  • Saamelaiset, sovinnolliset sopeutujat. toim. Raili Huopainen. Lapin maakuntamuseon julkaisuja. Oulu, 1987
  • Saamentutkimus tänään. Toim. Seurujärvi-Kari, Irma – Halinen, Petri – Pulkkinen, Risto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, 2011

Videoita, lyhytelokuvia:

⇑ PALAA ALKUUN


SUOMEN ALUEEN SAAMELAISTEN PERINTEISET KÄSITYÖT

  • Mikä merkitys käsityöllä on saamelaisessa kulttuurissa?
  • Mitä käsitöitä saamelaiset ovat tehneet?
  • Mitä materiaaleja käsitöissä on käytetty?
  • Miten saamelaiset ovat koristelleet käsityönsä?

Mikä merkitys käsityöllä on saamelaisessa kulttuurissa?

Käsityötaidoillaan saamelainen, varsinkin nainen on perinteisesti lunastanut paikkansa yhteisössä. Vielä jokin aikaa sitten saamelaistytön piti osata valmistaa rippivaatteensa lakista säpikkäisiin saakka. Ripillepääsytilaisuus oli tyttöjen taidonnäyttely. Se määräsi nuoren naisen arvon morsianmarkkinoilla. Poikien äidit valikoivat miniäehdokkaita ompelutaidon perusteella ja tyttöjen äidit jännittivät oman opetuksensa onnistumista. Kun oli sovittu nuoren parin kihlauksesta ja häistä, morsian ryhtyi valmistelemaan ensimmäistä yksityisnäyttelyään: omia vihkivaatteitaan. Sulhanen pukeutui äitinsä tai siskonsa ompelemaan asuun. Esikoisen ristiäiset olivat naisen toinen yksityisnäyttely. Itse hän käytti vihkiasuaan, mutta hänen miehensä esiintyi nyt ensimmäisen kerran vaimonsa tekemissä juhlavaatteissa. Nuori nainen joutui suvun kriittisten silmien eteen lapsensa vaatettajana ja komsion koristelijana.

Arktisissa oloissa vaate on ollut myös naisellisen vallankäytön muoto. Naiset ovat hallinneet vaatteiden ja kenkien valmistuksen ja määränneet miestenkin koristautumisesta. Jos morsian tai sulhanen ei ollut suvun mieleen, se voitiin osoittaa pukeutumalla huolimattomasti, esimerkiksi kiertämällä paulat nurinpäin.

Kirjallisuutta:

  • Buljo, Karen Marie Eira 1996. Gámagoarrun. Sámi oahpahusráđđi.
  • Guttorm. Gunvor 2010. Duodjáris duojárat – duddjon ealiha duodjedigaštallama. Davvi Girji.
  • Guttorm, Gunvor & Labba, Solveig 2008. Ávdnasis duodjin Dipmaduodjesánit. DAT.
  • Lehtola, Jorma (toim.) 2006. 30 vuotta käsityö sydämellä - Sámi Duodji ry 1975-2005. Inari: Kustannus-Puntsi.
  • Pietilä, Urho A. 1984. Suomalaisia kansallispukuja ja saamelaisia kansanpukuja. Pietilät Oy.
  • Rácz, István 1972. Saamelaista kansantaidetta. Helsinki: Otava
  • Sámi Duodji Ry 2010. Suomen saamelaispuvut. Saarijärvi: Saarijärven Offset Oy.
  • Sarre, Ella 2012. Anaraš pivtastem. Sämitigge.

⇑ PALAA ALKUUN


Mitä käsitöitä saamelaiset ovat tehneet?

  • saamenpuku
  • lasten puku
  • miesten päähineet
  • naisten päähineet
  • lapintakki (gágti)
  • kolttanaisen asu
  • miesten lapintakki
  • naisten verkamekko
  • housut, säpikkäät ja jaarat
  • sieppuri ja luhka
  • huivit
  • vyöt
  • käsineet
  • paulat
  • kengät
  • makuualustat ja peitot, raanut
  • säilytyspussit
  • ahkiot, kiisat, komsiot
  • reet, sukset
  • veneet, rinkat
  • asumukset ja varastorakennukset, eläinsuojat ja kuivatustelineet
  • astiat
  • sudit ja luudat
  • lelut
  • rummut
  • pyydykset, suopunki

Yksi saamelaisten näkyvimmistä tunnuksista on ollut ja on edelleen saamenpuku. Saamelaisnaiset ovat perinteisesti valmistaneet koko vaatekerran käsityönä perheelleen. Keskiajalle asti vaatteen materiaali oli turkista ja nahkaa. Naisten ja miesten mekkopuku noudatteli samaa perusmallia, eikä vaatteissa ollut huomattavia alueellisia eroja. 1300-luvulta lähtien saamelaiset ovat täydentäneet materiaalivalikoimaansa tuontituotteilla, erilaisilla kankailla, nauhoilla, helmillä ja metalleilla. Alkoi pukujen vähittäinen alueellinen eriytyminen, joka jatkuu edelleen. Pukujen muuttumiseen on vaikuttanut ompelijoiden mieltymyksiä enemmän se mitä materiaaleja on ollut saatavilla. Sota-aika, muutto evakkoon ja sodanjälkeinen materiaalipula sekä kaikkien alueen lasten siirtyminen oppivelvollisuuden piiriin vaikeuttivat pukujen valmistusperinteen säilymistä. 1970-luvulla saamelaisrenessanssi elvytti saamenpuvun käytön nykyiselleen juhla-asuksi.

Suomen saamelaisalueella on viisi erilaista pukumallia: Enontekiön pukua käytetään käsivarren Lapissa ja Ivalo- ja Lemmenjoen alueilla. Se on puvuista koristeellisin. Utsjoen (Tenolaista) pukua käytetään Inari- ja Tenojoen varren taajamissa Angelista Pulmankijärvelle asti. Se on puvuista vähiten koristeltu. Utsjoen pukua hieman koristeellisempi, mutta sitä muistuttava on Inarin puku, jota käytetään Inarinjärven läheisyydessä. Vuotson ja Sodankylän puku pohjautuu 1800-luvun lopun Enontekiön alueen pukuun. Aivan omanlaisensa puku on kolttasaamelaisilla. Sitä käytetään Inarin itäosissa, Sevettijärven ja Nellimin alueilla.

Nykyään saamenpuvun tai sen osia voi ostaa käsityöntekijältä, mutta edelleen se valmistetaan käyttäjälleen mittatilaustyönä. Itse tehtyä arvostetaan edelleen. Lasten puvut ovat samanlaisia kuin aikuisten puvut. Lasten vaatteita kierrätetään vain omassa suurperheessä.

Saamelaismiehen päähineeksi mielletään usein neljäntuulenlakki, mutta tosiasiassa päähineet ovat eri alueilla olleet hyvinkin erilaisia. Keskiajalta asti käytössä on ollut korkea hiippalakki ja kiilamainen tupsullinen lakkimalli. Nämä lakkimallit ovat edelleen käytössä Ruotsin ja Norjan Etelä-Lapin saamelaisilla. Myös kinnasneulatekniikalla ommeltuja varraslakkeja ja lipallisia lakkeja on käytetty kuten myös valtamuodin mukaisia huopahattuja.

Suomen ja Pohjois-Norjan saamelaiset omaksuivat itäeurooppalaista alkuperää olevan neljäntuulenlakin 1800-luvun alussa Pohjois-Norjan Ruijassa vierailleilta venäläisiltä kauppiailta. Vanhimmat neljäntuulenlakit olivat päältä tasaisia ja lähes tyynymäisiä lyhyine kolkkineen, mutta sittemmin kolkat ovat pidentyneet. Neljäntuulenlakin yläosa on puvun väristä verkaa. Saumoihin ommellaan erivärisiä tereitä kullekin alueelle tyypillisin värein. Enontekiön puvun lakin yläosassa on verka- ja nauhakoristelua. Lakin päänympärysosan materiaalit ja koristelu vaihtelevat eri pukualueilla. Kesälakeissa päänympärysnauhassa rytmittyvät eriväriset verkakaitaleet ja verasta leikatut hammastukset. Kolttasaamelaisilla päänympäryskappale koristellaan lisäksi helmi- ja nappikirjonnalla. Talvilakkeihin ommellaan yksi tai useampi kaitale turkiksesta. Talvilakeissa on usein lisäksi lakin toiselta sivulta roikkuvia silkkinauhoja tai verkasuikaleita, koltilla villanyöri tupsuineen. Talvilakit ovat vuoritettuja ja usein ne täytetään untuvilla.

Myös naisten päähineissä näkyvät paikalliset ja jopa sukujen väliset erot, paikoin aviosäätykin. Keskiaikainen puusisuksinen sarvilakki jäi käytöstä 1800-luvun loppupuolella. Sen korkea muoto jäi kuitenkin ihanteeksi tuleviin lakkimalleihin. Enontekiön, Utsjoen, Inarin sekä Sodankylä ja Vuotson pukualueilla naiset käyttävät punaisesta verasta ommeltua korville laskeutuvaa lakkia. Lakikappale on pyöreä ja laskostettu tarkasti päänympäryskappaleeseen. Kiinnityskohtaan ommellaan alueelle tyypillinen koristenauha tai useampia. Kasvojenympäryskaitale poimutetaan etureunasta ja sen reunoihin ommellaan valkoiset virkatut tai ostetut pitsit tai polvekenauhat. Lakkiin kuuluvat nauhat solmimista varten, mutta lakkia käytetään myös ilman nauhoja. Talvisin naiset voivat käyttää päähineenä vasannahka- tai koipilakkia.

Kolttasaamelaisilla naisilla on erikseen tytön, vaimon ja leskenpäähine. Kaikki ne ovat tuohirunkoisia, veralla päällystettyjä ja koristeltuja helmikirjonnoin ja nauhoin. Vaimon päähine on runsaimmin koristeltu ja sen kuvioaiheet ovat ortodoksiuskontoon liittyviä. Päähineitä käytetään ulkona huivin kanssa niin, että lakista näkyy vain etuosa. Kolttanaisen turkisreunainen ja -vuorinen talvilakki suojaa otsan ja korvat.

Varsinainen saamenpuku on keskiaikaisesta mekkoasusta periytyvä tunikamainen mekko, Lapintakki eli gákti (pohjoissaameksi). Se on perinteisesti nahkaa, värjäämätöntä sarkaa tai värjättyä verkaa, mutta nykyään kesämekkoja ommellaan naisille ohuemmistakin kangaslaaduista. Mekot puetaan perinteisesti paljaalle iholle ilman liinaisia alusvaatteita. Kylmillä ilmoilla päällismekon alla saatettiin käyttää nuoren vasan nahasta tehtyä aluspeskiä, jonka karva tuli ihoa vasten.

Kolttanaisen asu kuuluu eri pukuperinteeseen kuin muut saamelaisasut. Siihen kuuluu venäläisvaikutteinen puhvihihainen vaalea paita ja sen alle puettu pitkä olkaimellinen vyötäröltä runsaasti laskostettu hame, joka ommellaan erilaisista saatavilla olevista yksivärisistä kangaslaaduista, usein oman äidin puvun mallia jäljitellen. Hameen helmaa koristaa usein kaksi pitsiraitaa. Mustaa ei käytetä edes hautajaisvaatteena. Puuvillaisen arkihameen kanssa käytetään vyötäröesiliinaa. Paidan päälle puetaan helmikirjailtu vyö.

Miesten puku on pystykauluksinen, lantion peittävä ja pitkähihainen selkeälinjainen, alaspäin kiilojen avulla hieman levenevä verkamekko. Sen väri on useimmiten sininen tai musta. Kaulus, halkio keskellä edessä, saumat hartioilla ja selässä, hihansuut ja yleensä helma on koristeltu punaisilla, keltaisilla ja vihreillä verkakaitaleilla kullekin pukualueelle tyypillisesti joko suorareunaisina tai hammastettuina. Enontekiön puvussa käytetään runsaasti koristenauhoja koristeluun ja helman koristereunus on tiheästi laskostettu. Etukappale leikataan yhdestä kappaleesta. Halkion kiinnittimenä on metallinen solki. Paidan päälle puetaan nahkavyö, jonka koristelu vaihtelee pukualueen mukaan.

Naisten verkamekko on usein sininen ja se on pidempi ja helmasta huomattavasti leveämpi kuin miehillä. Se ylettyy hieman polven alapuolelle. Naisen puvun pääntie on kaulukseton ja veralla reunustettu kuten olka- ja selän saumat. Hartioiden ja selän koristelu jää piiloon, koska puvun kanssa käytetään hartioilla huivia. Helma ja hihansuut on verkakaitalein ja tai nauhoin koristeltu. Helmakaitale eli hulva on poimutettu Vuotson ja Sodankylän sekä Utsjoen puvuissa. Enontekiön puvun hame on hyvin leveä ja se prässätään tiheille laskoksille helmaan asti.

Aikaisemmin sekä miehet että naiset ovat käyttäneet poroturkkien eli peskien ja verkamekkojen kanssa poronnahkaisia tai villakankaisia housuja. Housut olivat lahkeista kapeat, jotta niiden päälle voitiin pukea koipinahoista ommellut säärystimet eli säpikkäät. Nykyään naiset käyttävät lapinpuvun kanssa sukkahousuja ja talvella joskus säpikkäitä. Kolttanaiset käyttävät pitkiä raidallisia villasukkia. Miehet voivat käyttää tummia suoria housuja tai sisna- eli poronnahkahousuja ja talvella säpikkäitä. Kolttien pukuperinteestä tunnetaan myös vaatekappale jaara, jossa pitkät karvasaappaat on ommeltu kiinni sisnaiseen housujen yläosaan.

Säpikkäiden alareunaan on ommeltu usein punainen verkakaitale eli suimus, joka jää sidontanauhojen alle. Miesten säpikkäiden yläreunat on koristeltu alueelle tyypillisesti verkakaitaleilla ja hammastetuilla verkakoristenauhoilla. Naisten säpikkäiden yläreunaa ei koristella, sillä se ei näy hameen alta. Ylimmäisenä säpikkäissä on sisnasta ommeltu nauhakuja, joka kiristetään sisna- tai villalankanyörillä, jonka päässä on villalankatupsut tai verkakoristeet. Enontekiön pukualueella miehen säpikkäät voidaan ommella kiinni sisnaisiin yläosiin, jolloin saadaan koipihousut.

Kolttamiehillä ei ole säilynyt perinteistä omaa pukua. 1980-luvulla luotiin vanhan perinteen mukainen tummaverkainen paitamekko, jonka pystykauluksen ja reunat voi koristella helmikirjonnoin tai nauhoin. Mekossa on etuhalkio ja halkion kiinnittimenä hakanen. Miehen puvun helmassa ei ole koristelua. Vyö on usein koristeltu samalla tavalla kuin mekko. Puvun kanssa käytetään valkoista kaulahuivia, tummia housuja tai sisnahousuja. Talvella käytetään säärisuojia eli säpikkäitä.

Hartioiden suojana, lämmikkeenä ja estämässä peskiä tai verkapukua kastumasta miehet ovat käyttäneet aikaisemmin karhun tai ahman turkista tehtyä sieppuria, johon oli leikattu pään mentävä aukko. Luhka on kahdesta verka-tai sarkakappaleesta ommeltu hupullinen kartiomainen vaate. Sen saumat ovat erivärisin verkaterein koristellut ja pääntie ja helma verkakaitalein raidoitetut. Naiset käyttivät ennen luhkan tapaista verkaista huputonta hartiasuojaa. Nykyään luhkaa käytetään myös muutenkin kuin saamenpuvun kanssa ja myös naiset käyttävät sitä.

Naisen saamenpukuun kuuluu oleellisena osana silkkinen tai nykyisin yleisemmin viskoosista tehtaassa kudottu ohut huivi eli silkki. Huivi on neliön muotoinen. Se taitetaan kolmioksi ja suora kulma puetaan taakse keskelle selkää. Huivi on usein Inarin alueella valkoinen, Vuotson ja Sodankylän puvussa punainen, mutta uusimmat ovat monivärisiä ja niissä on sidoksella aikaansaatua kuviointia. Silkki saattaa olla muotoon ommeltukin, jolloin sen asettelu hartioille on helpompaa. Huivin ulkoreunaan kiinnitetään pitkät lankahapsut, jotka solmitaan kiinnityskohdan alta verkkokuviolle. Silkin kulmat pujotetaan halkiosta puvun sisälle. Huivin kiinnittimenä käytetään yhtä tai useampaa hopeista tai muuten arvokasta käsityötä olevaa rintakorua eli riskua.

Kolttanaisen asuun ei kuulu hartiasilkkiä. Sen sijaan tytön, vaimon ja leskenpäähineen kanssa käytetään ulkona liikuttaessa kylmällä ilmalla päähineen yli puettua huivia, joka solmitaan leuan alle ja päät roikkuvat edessä. Huivit ovat villaisia kukallisia tai yksivärisiä silkkihuiveja. Talvella silkkihuivin päälle voidaan solmia lisäksi villainen huivi.

Talvella naisten perinteinen hartiavaate on ollut kolmioksi taitettu villahuivi. 1800-luvulla muodissa olivat venäläisiltä kauppiailta ostetut kukkahuivit. Pitkään talvihuivina on käytetty kotikutoista usein punapohjaista, skottiruudutukselta muistuttavalla värikkäällä ruutukuosilla kudottua villahuivia. Se puetaan silkkihuivin päälle.

Miesten asua voidaan täydentää talvikaudella myös villaisella kaulahuivilla, jonka leveys ja raidoitus ovat käyttötarkoituksen ja seudulle tyypillisten väriyhdistelmien sanelemat. Huivi kiedotaan kaulalle ja päät solmitaan toisen kainalon alle. Kesäisin tai sisätiloissa miehen kaulassa, kauluksen sisäpuolella on valkoinen tai värikäs ohuesta materiaalista valmistettu kaulaliina, jonka päät ovat piilossa puvun sisällä. Kaulaliinan päässä voi olla tasku.

Sekä miehet että naiset käyttävät puvun kanssa vyötä. Naiset kiristävät vyön vyötärölle, miehet hieman vyötärön alapuolelle. Miehen puku jätetään hieman pussille, puohteelle vyön yläpuolelle. Näin muodostuneessa pussissa voi kantaa tavaroita mukana. Enontekiön, Inarin, Utsjoen sekä Sodankylän ja Vuotson alueen puvun naistenvyö on pirralla, jota Lapissa sanotaan tiuhdaksi, kudottu nauha. Nauhan pohjaväri on valkoinen ja kuviovärinä hallitsee punainen. Nauhassa on myös sinistä. Kuviot ovat erilaisia vuorottelevia geometrisia risti-, tähti- ja pystyaiheita. Nauhan päissä on nyörit ja tupsut, mutta se suljetaan hakasilla. Utsjoen alueella käytetään hyvin ohuita kudontalankoja, jolloin nauha vuoritetaan.

Enontekiön alueella naiset käyttävät myös hopeisilla ja kullatuilla napeilla koristeltuja tukevia nahkavöitä. Vyössä on erivärisiä nahkanauhoja ja reunat koristellaan rengasniitein. Nahkavyön kiinnityssolki jää vyönpään alle piiloon. Vuotson ja Sodankylän sekä Utsjoen alueella naisten juhlavyö on nahkainen ja siinä on kullattuja hopeaheloja koristeena.

Miehet käyttävät Inarin ja Utsjoen pukualueella tiuhdalla kudottuja lankavöitä tai nahkavöitä, joiden koristeena voi olla hopeanappeja tai -heloja ja kiinnittimenä solki. Miehen lankavyön päissä on sidontanyörit ja tupsut. Vuotson ja Sodankylän pukualueella miehen vyö on nahkavyö. Arkivyössä on rengassirkkoja koristeena, juhlavyössä on kullattuja hopeaheloja.

Enontekiön naisen ja miehen puvussa vyön nappien muoto määräytyy kantajansa siviilisäädyn mukaan. Naimattomat käyttävät pyöreitä nappeja ja naimisissa olevat neliön tai vinoneliön muotoisia nappeja. Juhlavöiden napeissa voi olla kivi-, lasi- tai luukoristeita. Vyön päässä on usein laatta ja ketju, josta roikkuu koriste.

Kolttapuvun kanssa on aikaisemmin käytetty tiuhtavöitä tai palmikoimalla valmistettuja villanauhavöitä. Nykyään sekä miesten että naisten pukujen kanssa käytetään punaverkaisia, helmikirjonnalla koristettuja vöitä. Vyönauhan päissä oleva helmilenkki ja nappi toimivat kiinnittiminä. Miesten helmikirjailtu vyö on mutkakuvioinen ja naisten vyötä kapeampi. Kolttamiehet voivat käyttää myös nahkavyötä.

Turkisrukkaset eli kinttaat ovat olleet ennen käytössä matkoilla ja lisälämpöä antamaan niihin voitiin laittaa heinää sisälle. Juhlakintaiden rannekkeet koristeltiin veralla.

Nykyään talvella käsien lämmikkeenä sekä naiset että miehet käyttävät juhla-asun kanssa neulottuja lapasia. Kolttapukujen lapaset on koristeltu kierrereunoin ja kirjoneuleraidoin vain rannekkeesta. Inarin sekä Sodankylän ja Vuotson pukualueella miesten lapaset koristellaan reunasta, naisten myös selkäpuolelta ja peukalosta. Lapasten pohjaväri on yleensä valkoinen, joskus musta. Kuvioväreinä käytetään punasta ja vihreätä, punaista ja sinistä tai punaista, vihreätä, sinistä ja keltaista. Sahalaitaiset revontulikuviot ovat yleisiä kämmenselän koristeena Inarissa sekä Sodankylässä ja Vuotsossa.

Utsjoen pukualueella käytetään kauttaaltaan kirjoneulottuja kaksivärisiä lapasia, joiden yleinen kuvioaihe on kaksi tähteä kämmenselän puolella. Enontekiön alueen lapasissa on paljon erilaisia kirjoneuleraitoja koko lapasen pinnalla. Tyypillisesti lapaset ovat valkopohjaisia ja kuviot ovat punaisella ja sinisellä.

Kaikkien pukualueiden naisen ja miehenasuun kuuluvat paulat, nilkkaan sidottavat villalankaiset nauhat. Paulan keskiosa on varsinainen paulanauha ja sen toisessa päässä on rahnikko, jolla nauha kiinnitetään kenkään ja toisessa päässä pitkä palmikoitu pärkinen. Tiuhdalla kudotuissa arkipauloissa on pitkittäisraitoja ja hammaskuvioita, juhlapaulanauhoissa poimittuja geometrisia kuvioita. Kolttasaamelaiset ovat valmistaneet myös sormeiltuja paulanauhoja. Rahnikko palmikoidaan tiuhdalla kudotun nauhan päähän jääneistä langoista tai valmistetaan sisnasuikaleista. Eri osien vaihtumiskohdat huolitellaan veralla tai sisnalla. Pärkisten päähän tulevat tupsut. Naisten ja miesten pauloissa käytetään eri värejä kullekin alueelle muodostuneen tavan mukaisesti. Keltainen ja punainen ovat yleisiä naisten paulojen värejä. Miesten paulat ovat usein valkopohjaisia.

Kenkinä saamenpuvun kanssa käytetään kesällä kippurakärkisiä nahkakenkiä. Niiden pohja on naudannahkaa ja varsi sisnaa. Pohja voi olla vahvistettu kumilla. Talvella juhlakenkinä käytetään poronkoipiturkiskenkiä eli nutukkaita. Niiden pohja ommellaan kahdesta turkispalasta, joissa karvat ovat eri suuntiin. Näin kenkä ei luista lumella käveltäessä. Myös tehdasvalmisteisia lapikkaita voi käyttää. Kengissä voi olla nyörillä kiristettävä kurereuna tai suora reuna esimerkiksi verasta, jonka päälle paulanauha sidotaan. Kurekenkien koristeena on hammastettuja verkanauhoja. Juhlakengät ommellaan mustista tai valkoisista poron koipinahkoista ja eri osien välit koristellaan verkaterein. Poron kallonahasta ommeltuja kallokkaita on käytetty arkikenkinä. Miehet voivat käyttää saamenpuvun kanssa myös mustia nahkakenkiä, varsinkin jos housuina on tummat suorat housut. Sukkia ei ole käytetty kuin koltta-alueella, vaan kengän sisälle on laitettu heinää. Heinien kerääminen jokirantojen pajukoista heinä-elokuulla, kuivattaminen, pehmittäminen ja kieputtaminen säilytyksen ajaksi oli naisten ja nuorten käsityötä.

Makuualustoina ja peittoina saamelaiset ovat käyttäneet vaatemateriaaliksi kelpaamattomia kurmun rei’ittämiä poron turkisvuotia eli roukuja. Turkisvuotaa saatettiin pitää myös työalustana esimerkiksi kun pettua survottiin. Koltat ovat kutoneet pystykangaspuissa itse kehrätyistä villalangoista vaaleapohjaisia raidallisia raanuja. Osa väriraidoista saatiin lankoja itse värjäämällä kasviväreillä.

Muuttomatkoille tavaroiden kuljettamiseen ja kodassa järjestyksen ylläpitoon tarvittiin erilaisia säilytyspusseja. Nahkasta ommeltiin suonilangalla, joka saatiin poron jalan jänteistä, erikokoisia pussukoita ja suurempia säkkejä. Erilliset säilytyspussit oli suolalle, sokerille, tupakalle, kahville, petturyyneille, keskeneräisille käsitöille ja muulle vaatetavaralle. Pussit suljettiin joko kiristysnauhalla pussin yläosan ympäri tai yläreunan kujan nyöriä kiristämällä suppuun. Suuremmissa pusseissa käytettiin luusta tai puusta veistettyjä vastakkain painuvia laukunleukoja. Joissakin pusseissa takaosa taittui pussin päälle kanneksi .

Vuotuismuuttoon uudelle asuinpaikalle tarvittiin kuljetuskalustoa ja vahvoja kuljetusastioita. Tavarat kuljetettiin joko poron vetämässä pulkassa eli ahkiossa tai kiisa-vakoissa, jotka ripustettiin poron selkään asetettuun kantosatulaan. Sylilasta kuljetettiin puisessa komsiossa poron selässä. Ahkioita oli erimallisia eri tarkoituksiin. Hätätilanteessa ahkion virkaa toimitti nahkapuoli ulospäin palloksi köytetty porontalja. Pitkien kotapuiden kuljettamiseen puuttomaan tunturiin sopi kuorma-ahkio, jossa oli matala perälauta tai se puuttui kokonaan ja sitomista varten poron jänteistä punottu nuora. Ajo-ahkioiden perälaudat koristeltiin taotuin metallivahvistuksin ja maalaamalla koristeellisiksi. Ahkiota vetävät porot sidottiin jonoon ns. raidoksi, jossa enimmillään oli 10-12 poroa ja saman verran tai vähemmän ahkioita. Porojen valjaat olivat koristeellista käsityötä.

Saamelaiset ovat valmistaneet muinaisista ajoista lähtien myös erimallisia rekiä, mutta niiden käyttö oli poron vetäminä ahkioita vähäisempää. Nykyään moottorikelkkakuljetuksissa käytetään erilaisia kuormarekiä. Paksussa lumessa päästin liikkumaan suksilla, jotka valmistettiin puusta. Jotkut lähteet mainitsevat että sukset ja hiihtäminen olisivat saamelaisia keksintöjä. Toinen suksi oli turkispohjainen. Sauvoissa oli lumeen uppoamista estävä rengassompa.

Kesällä kuljettiin lautaveneillä järvillä ja joissa, joissa koskipaikoissa sauvottiin ylävirtaan. Miehet valmistivat veneitä puusta käyttäen hyväksi puun luonnonmuotoja. Lautojen saumoja tiivistettiin tervatuilla poronkarvoilla ja ne ommeltiin toisiinsa suonilangalla tai puunjuurella. Myöhemmin yleistyi tapa kiinnittää veneen sivulaudat puutapeilla kaariin. Jalkapatikassa kulkien kantovälineenä selässä oli vitsasrunkoinen rosnarinkka.

Saamelaiset rakensivat väliaikaiset asumuksensa puisista tukirakenteista ja niiden varaan pingotetuista taljoista, kankaista eli louteista, joita olivat villaiset raanut ja pellavakankaat. Eräretkillä yöpymiseen kelpasi laavu, jonka peitteenä saattoi olla oksia tai kangas. Kun harjaorrellinen kota katettiin halkaistuilla puilla ja turpeilla, siitä tuli kiinteä asumus. Kodan tulipaikka oli keskellä. Talviasuntoihin tehtiin usein pieni eteinen. Hirsisalvokset levisivät 1700-luvulta alkaen saamelaisten rakennustavaksi etelästä. Välimuotona tehtiin rakennuksia, joissa oli 4-6 hirsikertaa ja niiden päälle oli rakennettu katto kodan tapaan. Perinteisessä saamelaisessa hirsituvassa on laakakivistä muurattu avotakka nurkassa ja tuohesta ja halkaistuista puista rakennettu turvekatto. Kesäpaikan pihapiirissä oli aittoja eri käyttötarkoituksiin: ruokatarvikkeiden säilyttämiselle, vaatetavaralle, valjaille, kalastustarvikkeille, kenkäheinille ym. Kesäisin myös nukuttiin aitoissa. Kulku- ja kauppayhteyksien parannuttua saamelaiset omaksuivat vähitellen kaikki talonrakennuksen uutuudet ja asuvat nykyään täysin mukavuuksin varustetuissa asunnoissa.

Asuntoja tärkeämpinä pidettiin säilytysrakennuksia, koska ruokavarastojen säilyminen oli elintärkeätä. Ruoka-aitat rakennettiin etäälle asumuksista palovaaran takia. Jalka-aitan salvokset tehtiin huolella ja pohja tiiviiksi etteivät jyrsijät päässeet käsiksi elintarvikkeisiin. Niliaitat rakennettiin korkealle esimerkiksi korkean sileän kannon päälle, jolloin karhukaan ei ylettynyt aittaan. Säilytysrakennusten lisäksi saamelaisessa pihapiirissä oli lisäksi muun muassa eläinsuojia ja kuivaustelineitä pyydyksille ja saaliille.

Saamelaisten ruokataloudessa astioita oli vain aivan välttämättömimmät. Osa astioista, esimerkiksi keittopata ja kattilat sekä lasi- ja posliiniesineet ja hopealusikat olivat ostotavaraa, mutta puiset ja luiset astiat ja ruokailuvälineet valmistettiin käsityönä. Hopeaesineet, lusikat ja pikarit eivät olleet jokapäiväisessä käytössä. Ne olivat enemmänkin varallisuuden mitta ja sijoituskohde.

Käyttöastioiksi miehet koversivat koivun pahkoista erilaisia pienempiä juomakauhoja eli kuksia ja isompia kuppeja keittoruuille. Tuohesta naiset valmistivat lippejä, tuokkosia, ropeita ja erikokoisia ruoka-alustoja eli kaaroja. Männyn juurista kolttasaamelaiset punoivat vakkoja ja säilytysastioita. Puusta tai luusta veistettiin lusikoita ja kauhoja ja sarvikoukkuja lihan nostamiseen liemestä.

Kolttalappalaiset käyttivät männyn kaarnan alta saatavaa pettua ravinnokseen muutoinkin kuin hätäruokana. Pettulevyt irrotettiin leveäkärkisellä vuotkimella ja pienemmällä suippokärkisellä kuloimella männynkuoresta ja survottiin paahdettuna tai kuivana poronsarviteräisellä petkeleellä murusiksi. Tarvittiin myös puisia survimia, härkimiä taikinan sekoittamiseen ja vispilöitä. Puukko oli tärkeä ruokailuväline ja taloustyökalu. Puukoista suurin oli leuku.

Maito lypsettiin pahkaiseen naappuun, joka oli varrellinen, suustaan kapea puukippo. Eläinten ruoka-astioiksi ja esimerkiksi lapsen pesemistä varten tarvittiin suuria puisia kaukaloita. Ne olivat miesten männystä veistämiä ja ahkion mallisia.

Tiskausta ja siivousta varten variksenmarjan, katajan, pajun ja koivunvarvuista on sidottu vitsaksella erilaisia suteja ja luutia.

Lapsille tehtiin leluiksi esimerkiksi nukkeja ja puusta veistettyjä poroja. Lastuista ja tuohesta tehtiin leluveneitä. Poron selkänikamia ja poron koparaluita käytettiin pelinappuloina.

Saamelaisten luonnonuskonnon noidan työkaluna rumpu ja luinen päristin olivat tärkeät. Suomen saamelaisten rumpuja on tallella vain muutamia eri museoissa, koska niitä käännytystyön aikana tuhottiin järjestelmällisesti.

Kalanpyydysten tekeminen oli käsityötä. Erilaiset verkot ja nuotat ovat olleet saamelaisille tärkeitä kalanpyydyksiä ikivanhoista ajoista saakka. Vanhimmat verkot ovat suolöytöjä ja niiden materiaalina on männynjuuri. Myöhemmin käytettiin hamppu- ja puuvillalankaa verkkojen havasten kutomiseen. Nykyään käytetään monofiili-tekokuitulankaa. Verkkojen kudonta ja paikkaus oli vanhusten ja lasten työtä. Verkkojen pauloihin tarvittiin kuorittuja pehmitettyjä männynjuuria. Verkon painot tehtiin käärimällä kivi tuohipalan sisään ja ompelemalla nyytti kiinni männynjuurella. Verkot värjättiin parkkivedellä, jota saatiin keittämällä puunkuoria vedessä.

Lohenkalastuksessa koskessa käytettiin perhoja, jotka sidottiin eläinten karvoista ja lintujen höyhenistä ja sulista siiman päässä olevan metallikoukun ympärille. Soutu-uistelussa käytettiin puusta veistettyjä pikkukalaa muistuttavia, lusikan muotoisia uistimia ja pienempiä lippoja. Saamelaiset myös tuohustivat eli iskivät tulen valossa pimeässä saaliskalaa atraimella. Jokiin rakennettiin pato, jonka aiheuttamasta pyörteestä lohia nostettiin suurella haavilla.

Porot merkittiin jo vasoina leikkaamalla niiden korviin omistajansa tunnistekuviot. Poromiehet tunsivat omat poronsa jo kaukaa korvamerkeistä. Suopunki on poromiehen tärkeä työväline. Se on köysi, jonka silmukka heitettynä kiristyy poron sarvien ympärille. Suopungit punottiin ennen itse sisnasta, myöhemmin hampusta, mutta ovat nykyään tekokuituköyttä. Tärkeä osa suopungissa on kahdeksikon muotoinen luusolki eli kielain, jonka avulla silmukka kiristyy.

Kirjallisuutta:

  • Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Porvoo: WSOY 1948
  • Jomppanen, Karen: Lapin käsitöitä Sami kiehtatuojik. WSOY Porvoo 1982
  • Lehtola, Teuvo: Saamelainen perintö. Kustannus-Puntsi Jyväskylä 2001
  • Näkkäläjärvi, Inga – Triumf, Rauna: Cuoldinduodji. Sámediggi
  • Sarre, Ella: Anarâs pivtâstem. Saarijärvi 2013
  • Suoma sämimáccuheh Lää’ddjannam sää’mpihttaz Suoma sámegávttit Suomen saamelaispuvut. Toim. Sámi Duodji ry. Saarijärvi: Sámi Duodji ry 2010

Videoita, lyhytelokuvia:

  • Saamelaisalueen koulutuskeskuksen medialinjan YOUTUBE-kanavalla https://www.youtube.com/channel/UCxXFL2rfL_dIP9Ykc1Bt1JA:
    • Karvakenkien valmistamisesta: Gabmasis gaman
    • Kenkien pauloittamisesta, lapintakin ompelusta ja pukemisesta, huivin kutomisesta, helmivyön ompelusta: Mun mááttám- Mon silttääm- Mun máhtán
    • Kuksan veistämisesta: Dolozis duddjojuvvon
    • Pirtanauhan kutomisesta mm.: Be visible and vanish
    • Riskun tekemisestä ja hopeaseppänä olemisesta: Solju
    • Viikatteen varren veistämisestä mm.: Lissá
  • Kolttasaamelaista käsityötaitoa Sevettijärvellä:

⇑ PALAA ALKUUN


Mitä materiaaleja käsitöissä on käytetty?

  • puuainekset, tuohi, pahka, puu, juuret, kuoret
  • poronnahka ja –turkis
  • muut turkikset ja nahkat
  • poron jänteet
  • poron ja hirven sarvet ja luut, kynnet, sulat
  • lampaan villa
  • kasvivärit
  • ostokankaat
  • nauhat, silkki, tina, helmet, hopea

Perinteisistä ikivanhoista saamenkäsityön materiaalaista keskeisimmät ovat puuainekset ja porosta saatavat materiaalit. Kuusi kasvaa vielä Suomen perinteisen saamelaisalueen eteläosassa, mutta pohjoiseen mentäessä menestyvät enää vain alavilla alueilla mänty ja koivu. Korkeimmat tunturit ovat puuttomia ja muistuttavat varpupeitteineen tundraa. Siellä on koivuja vain jokivarsissa. Hitaasti uusiutuva puusto kaikkine osineen oli käytettävä tarkasti hyväksi.


Koivun tuohta on käytetty astioiden ja rasioiden valmistamiseen. Yhdestä levystä taitellut ja männynjuurella kokoon ommellut tuokkoset – saamelaisittain portat – on usein koristeltu pohjan poikki ristikkäin kiinnitetyin tuohiliuskoin. Porttaa on käytetty paitsi tavaroiden säilyttämiseen, myös marjanpoiminnassa, jopa veneen äyskärinä. Ompelurasian kaksinkertaisen kannen väliin on pantu pieniä kiviä, jotka rapisevat rasiaa avatessa. Kannen on voinut antaa lapselle helistimeksi. Taitettavan ruoka-alustan saumat ovat nahkaa. Tuohta on käytetty myös rakennusten katteena.


Koivun pahkoista saamelaiset ovat kovertaneet juoma-astioita, kuksia, lypsyastioita ja erilaisia ruuan säilytysastioita.


Puusta
on veistetty myös kokopuisia alustoja eli kaaroja ja soikeita rasioita eri tarkoituksiin: esimerkiksi voirasioita ja juustomuotteja. Suksiin ja rekien jalaksiin koivu oli parasta puuta. Katajasta valmistettiin neuloja, koukkuja ja lusikoita. Myös nauhojen kudontaan tarvittavat tiuhdat eli pirrat koottiin puuososta ja käpy veistettiin puusta.


Kolttasaamelaiset ovat punoneet puiden juurista astioita. Astiat tehtiin niin tiiviiksi, että ne pitivät vettäkin.

Kuusen, koivun, lepän ja pajun kuorta on käytetty värjäämiseen ja nahkojen parkitsemiseen.

Poronnahka ja -turkis ovat olleet tärkeimmät vaatteiden ja säilytyspussien materiaalit vuosisatojen ajan arktisilla alueilla. Poron karva on sisältä ontto, joten se on erinomainen eriste. Lapsille valmistettiin vaatteita vasan nahkasta ja turkiksesta, naisille kesällä teurastetusta porosta ja kaikkein lämpimintä turkista saatiin tammikuulla, jolloin poron karvapeite on tiheimmillään. Poron koko turkis käytettiin hyödyksi. Koipinahoista tehtiin kenkiä, kintaita, lakkeja, suksien talloja, poron valjaiden osia ja laukkujen turkisraitoja. Myös karhun, ahman, suden, ketun, majavan, oravan, jäniksen ja näätäeläinten sekä kilin, lampaan ja naudan turkista tai nahkaa on käytetty ainakin vaatteiden osana. Hirvennahka ei ole poronnahan veroista koska siitä ei saada vedenpitävää. Se kävi kuitenkin hyvin hihnoihin ja valjaisiin. Hylkeen turkista käytettiin parkittuna laukkuihin. Lintujen nahkaa höyhenpeitteineen on käytetty myös ainakin laukkujen osana.

Nahkojen ja turkisten käsittely oli naisten työtä. Poronnahat muokattiin käsityönä ja muokkaukseen kuului monia työvaiheita. Vielä nykyäänkin poronnahkaa valmistetaan samoilla menetelmillä. Kun poro on teurastuksen jälkeen nyljetty, nahan pinnasta kaavitaan pois rasva ja liha. Jos halutaan nahkaa, karvat poistetaan esimerkiksi mädättämällä eli talja nivotetaan. Nahat ja turkikset parkittiin yleensä pajunkuorella, mutta myös esimerkiksi poron aivoilla. Parkkiaineilla on kyky sitoutua nahan valkuaisaineisiin ja muuttaa vuota nahaksi. Parkitseminen aloitetaan liottamalla nahkaa laimeassa parkkiliemessä. Parkituksen aikana vuotaa kaavitaan kesipuolelta eli näskätään jiekiö-raudalla. Lopuksi vuodat rasvattiin esimerkiksi kalan tai hylkeen rasvalla, kuivattiin hitaasti ja pehmitettiin taipuisiksi ja venytettiin mittoihinsa. Eri käsittelyillä saatiin eri käyttötarkoituksiin sopivaa materiaalia. Paksuimmasta sisnasta valmistettiin jalkineita, hihnoja, ohuemmista pusseja ja kurereunuksia. Poronnahkaa tarvittiin myös housuihin, komsion päällystämiseen ja nyöreiksi moniin eri tarkoituksiin esimerkiksi suopunkiin.

Vielä nykyäänkin osa saamelaisista valmistaa itse poronnahkaa eli sisnaa käyttöönsä ja myyntiin. Poronnahkaa muokataan myös teollisissa nahkamuokkaamoissa.

Suonet eli jänteet otettiin talteen poron teurastuksen yhteydessä. Niitä tarvittiin nahka- ja turkistuotteiden ompelemiseen. Jänteitä saatiin poron selästä ja koivista. Jänteiden käsittely oli naisten työtä. Jänteitä piti kuivattaa, muokata puunuijalla pölkyn päällä, jolloin jänteet saatiin hajoamaan säikeiksi. Säikeiden päät ohennettiin hampailla raastaen ohuemmiksi ja ne punottiin kierteelle ja kerrattiin ompelua varten. Naisilla piti aina olla käsityölaukussaan valmiina rihmoja ja keskeneräisiä käsitöitä, jotka heti otettiin esille, jos aikaa niiden valmistamiseen oli. Nahkaa ja turkista ommeltiin terästä poikkileikkaukseltaan kolmikulmaisella neulalla eli äimällä. Jotta äimä saatiin läpi nahkasta, työntävän sormen suojana käytettiin nahkasta ommeltua päästään avonaista sormustinta. Äimäkotelona käytettiin ison linnun sulan katkaistua keskiruotia eli kynää. Myös luisia, tinaisia ja vaskisia neulakotia valmistettiin ja ne olivat kauniisti koristellut.

Umpinaisista poron ja hirven sarvista saamelaiset ovat veistäneet monia tarve-esineitä. Petun irrottamiseen männynkuoresta on kehitetty veitsimäinen työkalu, kuloin ja leveämpi vuotkin. Petun silppuamiseen tarvittiin kaksiteräinen hakkuri. Perinteisessä saamelaisessa sarvilusikkamallissa on säilynyt keskiaikainen lusikan muoto. Sarvisista osista koottiin myös tiuhta, nauhankudontatyöväline ja veistettiin käpy eli lasta, jolle kudontalanka kieputettiin sekä kinnasneula. Sarvesta tehdään myös puukonkahvoja ja tuppeja, kampoja, koristelaattoja ja –heloja vöihin, saranoita ja laukunleukoja sekä vyösolkia. Sarvista voitiin keittää myös liimaa.

Ontoista poronluista on tehty puikkokoteloita, neulasuojuksia ja puikureita eli lävistimiä. Myös poron kynttä on käytetty. Poron nilkan luut ovat olleet pelinappuloita ja lasten leluja. Luu- ja sarvitöitä saattoi myös ostaa niitä tekeviltä käsityömestareilta.

Paikoilleen asettuneet saamelaiset ovat pitäneet lampaita villan saamiseksi. Villasta kehrättiin lankaa värttinällä. Ohuista langoista kudottiin pauloja, paksummista neulottiin lapasia. Värilankoja saatiin värjäämällä niitä kasviväreillä, esimerkiksi keltaista saatiin kanervasta, nuorista koivunlehdistä ja liekokasveista, punaista kiventierasta tai mataran juurista. Ruskeaa antoi langan keittäminen sianpuolukan varpuliemessä. Mustaa sai keittämällä villaa lähde- ja suoliejussa. Sinisen väriaineen indigon saamelaiset ostivat markkinoilta. Sitä käyttämällä keltaista antavan luonnonkasvin kanssa, saatiin vihreätä.

Koltat tunsivat pystykangaspuut ja kutoivat villasta raidallisia raanuja. Nämä vanhakantaiset peitteet tunnetaan myös Norjan merisaamelaisilta. Utsjoella saamelaiset kehräsivät langan itse, mutta kudottivat siitä sarkaa Kaarasjoen uudisasukkailla. Paimentolaiselämää viettävät saamelaiset eivät pitäneet lampaita, vaan vaihtoivat villoja tai valmiita kankaita Norjan talonpojilta. 1800-luvulla kiinteän asumistavan yleistyessä, saamelaistupiin tehtiin pieniä kangaspuita, joilla kudottiin n. 60 cm:n levyista valkoista lapinsarkaa. Harmaata sarkaa käytettiin arkipukujen materiaalina ja köyhät tekivät siitä myös parhaimmat asunsa.

Jo vuosisatojen ajan saamelaisten käytössä on ollut myös kauppareittien kuljettamia materiaaleja. Arkivaatteisiin hankittiin harmaata sarkaa ja parempiin vaatteisiin ja varallisuuden mukaan värikkäitä verkoja. Markkinoilta ja kulkukauppiailta on ostettu myös koristenauhoja, silkkiä, tinalankaa, helmiä ja hopeaa.

Tinasta saamelaiset valoivat puisiin tai luisiin muotteihin pieniä kilpiä, palloja ja levyjä, joilla sekä miesten että naisten vöitä koristeltiin. Luu- ja puumuoteilla valettiin myös tinalangan aihioita ja lyijyluoteja pyssyihin. Nykyisen Ruotsin ja Norjan alueelta tunnetaan saamelaismekon halkion alla käytetyn kaulurin koristelu tinalankakirjonnalla, joka työmenetelmänä on peräisin viikinkiajalta. Tämä tekniikka kulkeutui Norjasta ja Ruotsista Sodankylään ja Vuotsoon siirtyneiden saamelaisten tarve-esineiden koristelutavaksi. Tinalankakirjontaa käytettiin esimerkiksi laukkujen koristuksina.

Vain kolttasaamelaiset ovat käyttäneet asujensa koristamiseen pieniä lasihelmiä. Yleisimmät helmien värit ovat valkoinen, sininen ja keltainen.

Kirjallisuutta:

  • Callenberg, Mona: Tinalankapunonta, Malleja ja työohjeita rannekkeiden, korujen ja kirjailtujen nahkatöiden valmistamiseen. WSOY 1999.
  • Eskelinen, Jouko – Franck, Kari: Harrastajanahkurin käsikirja I. Kemi 1991
  • Magga-Hetta, Tuula-Maija: Poronnahkatutkimus. Maa-ja metsätalousministeriön julkaisuja. Sodankylä 1997
  • Sisnaa poronnahkaa –sisnanteon opas

⇑ PALAA ALKUUN


Miten saamelaiset ovat koristelleet käsityönsä?

Saamelaiset ovat koristelleet arkisetkin esineensä. Taidokkaan käsityön edellyttämää kärsivällisyyttä arvostettiin. Muotoilu ja koristelu on aina tehty käytännöllisyyden ja kestävyyden ehdoilla. Ornamentiikka ja värimaailma ovat pelkistettyjä. Koristelua on syntynyt eri materiaaleja taidokkaasti yhdistelemällä. Tästä on erinomainen esimerkki saamelainen puukko tuppineen. Puukon kahvaan käytettiin poronsarvea paloina ja niiden väliin iskunvaimentimiksi ja liukkauden poistajiksi visakoivua, tuohta ja nahkaa. Näin saatiin kaunis raidallinen kahva, joka ei livennyt kädestä. Puukon tuppi tehtiin kaarevasta, kantajalleen turvallisen muotoisesta sarven osasta. Siihen leikattiin taidokkaat reikäkoristelut, jotka auttoivat terän kuivumista ja näin suojasivat terää ruostumiselta.

Kuuluisia muotoilutuotteita ovat saamelaiset hopea- ja sarvilusikat. Niiden tarina alkaa 1500-luvulta, jolloin suurporonhoidolla rikastuneet saamelaiset hankkivat Norjan markkinoilta eurooppalaista säätyläishopeaa. Köyhemmät kopioivat näiden ylellisyystuotteiden muotokielen ja koristelut veistämiinsä sarvilusikoihin, joiden mallit puolestaan päätyivät pohjolan hopeaseppien tekemien lusikoiden esikuviksi. Näin renessanssilusikkamallista tuli tunnettu saamelaislusikka.

Ornamentit saamelaisalueelle ovat kulkeutuneet jo varhaisina aikoina sekä lännestä Skandinaviasta että idästä Karjalasta, jonne vaikutus ulottui aina Bysantista saakka. Vanhimmissa säilyneissä käsityötuotteissa onkin havaittavissa joko viikinkikulttuurille tyypillistä geometrista, esineen kauttaaltaan peittävää kuviointia tai itäistä pelkistetympää, pehmeämpää enemmän kaaria ja köynnöksiä sisältävää koristelutyyliä, jolle on tyypillistä myös tyhjä tila.

Varhaisimmat esittävät kuva-aiheet saamelaisalueelta ovat Norjan Altan ja Kuolan niemimaan kalliopiirrokset. Niiden aiheet ovat eränkäyntiin liittyviä eläinaiheita, muun muassa peuran kuvia. Ei ole varmuutta siitä liittyvätkö ne saamelaisen noitarumpupiirrosten perinteeseen. Rummuissakin olevien ihmis-, eläin- ja rakennuskuvien sekä maailmankuvakarttojen tulkinta on uskonpuhdistuksen ja käännytystyön takia kadotettu. On jäljellä vain arveluja mitä rumpukalvoihin piirretyt kuviot esittävät ja symboloivat. Sellaisinaan ne ovat kuitenkin kaunista kansantaidetta ja sopivat kunnioittaen käytettäviksi uusien tuotteiden koristamiseksi.

Kirjallisuutta:

  • Lehtola, Teuvo: Saamelainen perintö. Kustannus-Puntsi Jyväskylä 2001.
  • Siiddastallan, siidoista kyliin, luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. Toim. Jukka Pennane ja Klemetti Näkkäläjärvi. Jyväskylä 2000.

⇑ PALAA ALKUUN


SAAMELAISUUS MONIALAISENA OPPIMISKOKONAISUUTENA

Saamelaisuutta on mahdollista käsitellä eri oppiaineiden näkökulmasta.

Kielet:

  • Selvitetään mitä eri saamenkieliä on olemassa. Mikä on kielen merkitys kulttuurissa?
  • Saamelaisuudesta voidaan opiskella vieraalla kielellä. Hyvä englanninkielinen perusteos Norjan saamelaisten näkökulmasta on The Sami People, jonka on julkaissut Sámi Instituhtta vuonna 1990. Ruotsin saamelaisten näkökulmasta on kirjoitettu Ruotsin Tunturi- ja Saamelaismuseon 1993 julkaisema teos The Saami, People of the Sun and Wind. Ruotsin saamelaisten alkuperästä ja nykyisyydestä kertoo hyvin kuvitettu artikkelikokoelma Samer - ett ursprungsfolk i Sverige, joka on julkaistu 2004. Lisätietoja saa myös sivustolta www.samer.se.

Historia, yhteiskunta:

  • Selvitetään saamelaisten alkuperää ja elämää ennen.
  • Saamelaisten kyläjärjestelmässä on toiminut esimerkiksi oma sopimisen kulttuuri laidunmaista, kalavesistä ja metsästysalueista. Talvella asuttiin tiiviimmin kyläkunnittain ja valtiollisen ja kirkollinen esivalta sekä kauppamiehet tulivat lapinkyliin. Saamelaisilla oli oma käräjäkulttuuri. Markkinoilla käytiin kaukanakin ja saatiin vaikutteita. Kesällä asuttiin hajallaan, jopa eri valtion puolella. Näistä aiheista löytyy paljon tutkimisen aiheita.

Luonnontiede:

  • Pohjoinen ilmasto, vuodenkierto, kasvit ja eläimet. Ihmisen sopeutuminen arktiseen ympäristöön.

⇑ PALAA ALKUUN


© KÄYTTÖEHDOT: Ammattikäyttöön tarvitset lisenssin »

Tue toimintaamme käsityön hyväksi, tee lahjoitus!