Useampi vuosi sitten, pääsimme opiskelemaan käsityönopettajiksi Helsingin yliopiston koulutuslinjalle. Nyt opintojen loppupuolella päädyimme tekemään pienen muistelman opinnoistamme niin käsityön kuin käsityönopettajan koulutuksenkin näkyvyyttä edistääksemme. Olemme päässeet sisään koulutukseen peräkkäisinä vuosina ja kanditutkinnon loppuvaiheessa ja maisteriopinnoissa olemme opiskelleet monet kurssit yhdessä. Lisäksi olimme ainejärjestötoiminnassa samoina vuosina, ja siellä alunperin tutustuimmekin toisiimme.
Inki, 26 vuotta
Aloitin opinnot vuonna 2014. Tulin Itä-Suomesta pienehköstä kaupungista, joten oli melkoinen kulttuurishokki muuttaa Helsinkiin. Vuosien varrella opin kuitenkin tuntemaan uuden kotikaupunkini kulmat, ja nykyään Helsinki tuntuu kodilta.
Ensimmäinen vuosi opintojen parissa oli hurja ja sisälsi paljon käsitöiden tekemistä, visuaalisen suunnittelun opiskelua ja vielä lisää käsitöitä. Tein tuon vuoden aikana muun muassa farkkuhameen ja ruutupaidan (jonka ansiosta ansaitsin arvosanaksi 5, vaikka saman kurssin farkkuhame ei ollut teknisesti niin siististi tehty), ja se olikin lähes ensi kosketukseni vaatteiden ompelemiseen.
Seuraavien vuosien aikana käsitöitä alkoi tulla lisää ja lisää: villahuivi, villapaita, housut, pöytälamppu, matto, ja vaikka mitä muuta - puhumattakaan siitä läjästä erilaisia kokeiluja eri tekniikoista, oli kyse sitten neulomisesta, virkkaamisesta tai ompelemisesta. Tai uuden tekniikan opettelusta ja prototyypistä, kuten kinnasneulalla valmistamani pullon suojuksen kohdalla. Opetusmateriaaliakin alkoi vilistä tietokoneeni kansioissa: on opetusvideoita, huivin ohjetta, harjoitteluista jääneitä havainnollistavia kuvia, ohjeita ja diashow-esityksiä, villapaidan teko-ohjeita… puhumattakaan sitten niistä esseetiedostoista, joita niin monen monituiselta kasvatustieteen kurssilta on jäänyt muistoksi.
Nyt, gradua ja kahta kurssia vaille valmiina, tuntuu hassulta katsoa taakse päin: vuosia on kulunut monta, ja niiden aikana on tapahtunut isoja muutoksia niin omassa elämässä kuin oman alan kentällä. Kun aloitin opintoni, olin vasta välivuoden viettänyt, hädin tuskin lukiolaisia vanhempi, ja pääsin tekstiilityönopettajan koulutukseen. Valmistun kuitenkin käsityönopettajaksi. Aihe onkin alalla välillä kuin kuuma peruna, sillä esimerkiksi minä en ole saanut yhtä kurssia enempää teknisen oppimisympäristön taitoja. Jossakin vaiheessa opintoja se olikin kuin viimeinen niitti silloin elämässä kohtaamieni haasteiden päälle: totesin, että minustahan ei käsityönopettajaa tule, kun ala on niin sekaisin. Lopulta kuitenkin unelma-ammatti veti takaisin polulle, vaikka tovin aikaa ajattelin jo opiskelevani jonnekin kolmannelle sektorille kasvatustieteen ammattilaiseksi.
Kasvua on tapahtunut niin henkisesti kuin taidoissa ja tiedoissakin - ja välillä tuntuu, että kaikissa näissä aivan valtavasti. Työelämään siirtyminen ei tunnu enää pelottavalta: odotan innolla valmistumista, sijaisuuksia ja ensimmäisiä työpaikkoja.
Saara, 30 vuotta
Aloitin opinnot vuosi Inkin jälkeen, vuonna 2015. Inki oli tuutorini fuksisyksynä ja koin, että minut ja muut uudet opiskelijat toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Olin opiskellut jo aikaisemmin toista alaa ja sieltä oli jäänyt hieman sellainen olo, että ei aivan kuulunut joukkoon. Odotin jo siis jännityksellä ennen opintojen alkua sitä, millainen uusi opiskelijayhteisöni olisi. Ja millainen sieltä sitten paljastuikaan.
Ennen kuin muistelen tarkemmin opinnoista saamiani oppeja, haluan kertoa itselleni tärkeimmästä asiasta eli kässäopeyhteisöstä. Olen saanut opintojen aikana paljon uusia ystäviä, päässyt tekemään vaikutustyötä ja järjestämään tapahtumia opiskelijajärjestöissä, tutustunut tiedeyhteisöön ja oppinut kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tuntuu haikealta ajatella, että jo vuoden päästä joudun jättämään ihanan yhteisön ja että viimeiset vuodet ovat menneet pandemian kynsissä ja ilman ihania opiskelijatovereita. Oli kyseessä sitten myöhäisillan ompelut kurssityön parissa tai päiväkahvit opiskelijatilassamme Putiikissa, pystyi luottamaan siihen, että vertaistukea ja juttuseuraa löytyy. Myös opettajilta on aina saanut tukea.
En usko, että opintojen alussa kuvittelin joskus todella olevani opettaja. Nyt voin jo sanoa, että kyllä se minussa on. Valmis opettaja en ole toivottavasti koskaan, sillä oppia ikä kaikki. Opintojeni aikana olen saanut turvallisesti ja rauhassa kasvaa opettajana ja löytää identiteettiäni kasvattajana. Harjoitteluiden vaativuus kasvaa pikkuhiljaa ja rinnakkain tehtävät pedagogiset ja taitoja opettavat kurssit ovat niin ikään tukeneet kasvua opettajuuteen ja työelämään. Kun selasin vanhoja kurssitöitä tätä kirjoitusta varten, voin vaan ihmetellä, mitä kaikkea olenkaan päässyt tekemään ja oppimaan. Kaikkea ei tietenkään voi yliopistonkaan penkillä oppia, mutta hyvät eväät olen ainakin jatkoa varten saanut. Ensi syksynä aloitan gradun tekemisen ja opintojen viimeisen vuoden. Vielä on siis hyvin aikaa kerätä oppeja työelämää varten. Ja miksei ihan vaan elämääkin varten.
