Käsityönopetuksen historiaa
TYTTÖ- JA POIKAKOULUT
Koulukäsityöt heijastavat kunkin ajan yhteiskuntaa. 1800-luvulla vallitsi säätyjako.
Jo 1840-l käsityö kuului valtion tyttökoulujen opetusohjelmaan. Varhaiset tyttökoulut oli tarkoitettu "sivistyneiden vanhempien tyttärille sellaisten tietojen saamiseksi ja sellaisten käsitöiden harjoittamiseksi, joiden katsottiin kuuluvan huoliteltuun naiskasvatukseen". Tytöille opetettiin käsitöitä jopa 12 tuntia viikossa, kun samaan aikaan säätyläispojille ei käsitöitä opetettu lainkaan. Poikalyseoihin käsityöt eivät kuuluneet. Sitä pidettiin tarpeettomana, koska poikalyseoissa opiskelu johti tieteelliseen sivistykseen, pappis- tai virkamiesuralle. Muiden paitsi klassillisten poikalyseoiden keskikouluissa käsityöstä tuli pakollinen aine sodan aikana 1941.
KANSAKOULU
Kansakoulut perustettiin vuoden 1866 kansakouluasetuksen jälkeen sivistämään rahvasta. Vain niillä kulttuureilla, joilla oli oma kansallinen sivistyselämä, oli mahdollisuus säilyttää asemansa muiden kansakuntien joukossa. Käsityötä pidettiin nimenomaan rahvaan lapsen sivistämisen keinona. Se oli ainoita ns. teknistä sivistystä kehittäviä oppiaineita.
Kansakoulun perustajan Uno Cygnaeuksen ansioksi luetaan se, että käsityöstä tuli oppiaine. Cygnaeus halusi kasvattaa lapsia "työn kautta työhön" ja arvostamaan työn tekoa. Käsityössä abstraktinen tietäminen muuttui käytännölliseksi taitamiseksi. Koulukäsitöiden tuli olla puhtaita ja kädenjäljen virheetöntä ja säännöllistä, sillä vain hyvin tehty oli oppilaalle siunaukseksi. Alun perin käsityö oli pakollinen oppiaine maalaiskouluissa, mutta ei kaupunkikouluissa.
Käsityö oli jakautunut sukupuolen mukaan. Tytöille opetettiin kotiin ja kodinhoitoon liittyviä taitoja, esim. puku- ja liinavaateompelua, liina- ja pitovaatteiden leikkaamista, kehräämistä, kangaspuilla kutomista, sukankudontaa, palmikoimista ja virkkaamista. Poikia opetettiin käyttämään puusepän, sorvarin ja sepän työkaluja tavoitteena, että he oppisivat valmistamaan tavalliset talonpoikaiskodissa tarvittavat huonekalut, talouskapineet, pelto-, niitty- ja ajokalut, laittamaan yksinkertaisia koneita ja mekaanisia työkaluja sekä tekemään yksinkertaisimpia suutarin ja satulasepän töitä. Moitteita esitettiin yleisesti siitä, että käsityöt olivat liian hienoja, eivätkä vastanneet kansan tarpeita.
1881 kouluylihallitus selkeytti opetusta antamalla selkeät ohjeet siitä, mitä opetuksen pitäisi sisältää ja mitkä olivat sen tavoitteet. Käsityönopetuksen tavoitteista todettiin seuraavaa:
"Silmän, havaintovoiman ja kauneusaistin kehittäminen sekä käden harjoittaminen työasetta vapaasti käyttämään on pidettävä käsityön päätarkoituksena kansakoulussa, jolla siis lähinnä pyritään johonkin yleiseen kätevyyteen, vaan ei mihinkään erityiseen ammattitaitoon. Pitäen silmällä tätä kasvattavaa tarkoitusta, joka sisältää, että käsitöitä on harjoitettava ajatuksellisesti eikä koneentapaisesti, järjestetään opetus ja harjoitukset oppilasten eri taipumusten ja edistysten mukaan."
1900-luvun alussa pidettiin tärkeänä ilon ja leikin kautta harrastuksen herättämistä. Pääpaino siirtyi käsityössä tuloksista valittuun työmuotoon. Aiemmin valmistettuja esineitä pidettiin liian suuritöisinä ja yksitoikkoisina. Myös määrällisesti niitä oli liikaa. Vaatteita alettiin valmistaa myös oppilaille itselleen. Pojat saivat tehdä leikkikaluja ja tytöt nuken ja nukenvaatteita. Käsin ompelusta siirryttiin pikkuhiljaa koneompeluun.
Sodan jälkeen käsityötaitoa ei enää tarvittu niinkään tuotteiden valmistamiseen vaan korjaamiseen, parantamiseen ja somistamiseen. Oli tärkeää olla taloudellinen. Käsityön katsottiin edelleen edellyttävän teoreettista ajattelua ja älyllistä ponnistelua sekä kasvattavan joka kodissa tarvittavia käden taitoja. Päähuomio tuli kiinnittää oppilaassa kehittyvään itsenäiseen harkintaan ja suunnitteluun ja työtapojen soveltamiseen eri materiaaleille. Valmistettavaksi ehdotettujen tuotteiden määrä lisääntyi. Ompelutyöt olivat tärkein ryhmä ompelukoneen käytön yleistyessä.
PERUSKOULU
Vuoden 1968 peruskoululain myötä ei enää puhuttu tyttöjen ja poikien käsityöstä vaan tekstiilityöstä ja teknisestä työstä, joista oppilaat saivat valita mielensä mukaan.
Tekstiilityön keskeiset tehtävät olivat yksilön persoonallisuuden, taitojen ja asenteen kehittäminen. Opetettava alue jaettiin tekstiilitietoon, - taitoon ja -suunnitteluun. Tavoitteena oli mm. materiaalien tuntemus, laitteiden tarkoituksenmukainen käyttö ja kriittisten valintojen tekeminen. Mukaan tuli kansainvälisyyteen kasvattaminen. Opetuksessa painotettiin uusia, tuoreita ideoita - ei vanhan kopioimista. Hyödyllisten tarve-esineiden valmistus väheni. Käsityönopetuksen tavoitteet muuttuivat aiempaa tietopitoisempaan suuntaan uusien materiaalien ja niiden ominaisuuksien myötä.
1990-luvulta lähtien peruskoulun käsityössä ovat painottuneet entistä enemmän valinnaisuus, suunnittelun merkitys, itse arviointi, ekologisuus, teknologia, ja yrittäjyys.
Lähettänyt Punomoon: Katri Burjam-Jalonen.
Lähde: Lyhyt oppimäärä koulukäsityöhön. Suomen käsityön museon julkaisuja 21. Jyväskylä 2003.
Artikkelit ovat Marjo-Riitta Simpasen, Päivi Marjasen, Vuokko Isakssonin ja Raija Mannisen