Ulla Suojanen
Professori emerita, Åbo Akademi
Pyhäntie 52
23140 HIETAMÄKI
Top-keskus 26.10.2001
02 4310 945; 050 558 0767
S-posti: group.suojanen@co.inet.fi http://www.vasa.abo.fi/pf/esph
Kestävän kehityksen käsite on laaja-alainen ja asiaa voidaan katsoa
useasta eri näkökulmasta. Tässä esitetty kestävän kehityksen
kokonaisvaltainen malli kehittyi kolmessa vaiheessa.
Kestävä kehitys
Kestävän kehityksen kokonaisvaltainen malli
Kestävän kehityksen käsite on laaja-alainen ja asiaa voidaan katsoa useasta eri näkökulmasta. Tässä esitetty kestävän kehityksen kokonaisvaltainen malli kehittyi kolmessa vaiheessa. Mielenkiintoni ympäristöasioista herätessä tarkastelin kestävän kehityksen käsitettä (Suojanen, 1995, 11; 1997, 12) neljästä lähtökohdasta. Siinä kestävä kehitys jaettiin ekologiseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen kestävyyteen, jotka kaikki edellyttivät toteutuakseen kestävää kehitystä tukevia tietoja, taitoja ja arvoja. Mallissa korostettiin, että kaikki neljä osa-aluetta ovat vuorovaikutuksessa keskenään, eivätkä ne siten ole jyrkästi toisistaan erotettavissa. Seuraavassa vaiheessa kestävän kehityksen malliin liitettiin luonto ja ihmisen luoma kulttuuri sekä yrittäjyys Kyrön (1997, 206) aiemmin esittämiä ajatuksia soveltaen. Kulttuuri tuli täten omaksi luonnon kanssa rinnastettavaksi ympäristökseen, ja kestävään kehitykseen otettiin uutena näkökulmana teknologinen kestävyys. (Kyrö & Suojanen, 1999.)
Kuviossa 1 kuvatussa kestävän kehityksen kokonaisvaltaisessa mallissa käsityöyrittäjyys ja käsityökasvatus liitetään siihen toimintaan, jossa pyritään pitkällä tähtäimellä ekologisesti kestävään kehitykseen. Aikaisemmin esitettyjen mallien heikkoutena oli se, että kaikki kestävän kehityksen näkökulmat esitettiin samantasoisina. Kuviossa 1 esitetyssä mallissa on kuvion ytimenä kestävän kehityksen käsite. Seuraavalla kehällä esitetty ekologisesti kestävä kehitys nähdään tavoitetilana, toiminnan päämääränä. Jotta ekologinen kestävyys tulisi mahdolliseksi,
pitää toiminnan olla kulttuurisesti, sosiaalisesti, teknologisesti ja taloudellisesti kestävää. Nämä kestävyydet on kuviossa esitetty seuraavalla, edellisestä katkoviivalla erotetulla kehällä. Seuraavalla kehällä kuvataan analyysin kohteena olevaa toimintaa, tässä tapauksessa käsityöyrittäjyyttä ja käsityökasvatusta. Toimintakentästä riippumatta pitää tarkastelun kohteena olla myös ulommaisilla kehillä esitetyt kulttuuri ja luonto, jotka muodostavat samalla ihmisen elinympäristön.
Kuvio 1 Kestävän kehityksen kokonaisvaltainen malli (kehitetty seuraavien julkaisujen pohjalta: Suojanen, 1995 ja 1997; Kyrö, 1999; Suojanen & Kyrö, 2000)
Seuraavassa tarkastellaan lähemmin kuvion esittämien alueiden merkityksiä pyrittäessä kohti ekologisesti kestävää kehitystä.
Luonto
Tärkeänä ulottuvuutena kuvion 1 laajimmalla kehällä on luonto. Tekniikan Sanastokeskuksen Ympäristösanaston (1998, 15) tavoin luonto-käsitteellä viitataan tässä mallissa ihmisen elinympäristön ekologiseen perustaan, rakentamattomaan luontoon.
Meillä suomalaisilla sanotaan olevan poikkeuksellisen kiinteä suhde luontoon, joka näkyy monilla elämän alueilla. Tämä suhde ei ole katkennut, vaikka valtaosa meistä asuukin jo kaupungeissa ja taajamissa.
Malaskan mukaan (1999, 8) suomalaisessa identiteetissä korostuu myös jopa muita pohjoismaita selvemmin luonnon läheisyys. Suomalaiset ovat tavallaan onnistuneet kääntämään "metsäläisyytensä" edukseen. Katalonialainen maailmankuulu sosiologi Manuel Castells ja filosofi Pekka Himanen ovat vastailmestyneessä teoksessaan Suomen tietoyhteiskuntamalli pohtineet syitä siihen, miksi Suomessa on onnistuttu monia muita maita paremmin yhdistämään toimiva tietoyhteiskunta, globalisaatio ja hyvinvointivaltio.
Yhtenä menestyksen syynä he mainitsevat vahvan kansallisen identiteetin, jonka muodostumisessa suomalaisten vahvalla luontosuhteella on keskeinen merkitys. (Castells & Himanen, 2001.) Castells sanookin Helsingin Sanomien haastattelussa (30.9.2001), että hän veisi suomalaiseen tietoyhteiskuntamalliin tutustumaan tulevat ulkomaalaiset kolmeen paikkaan: ensin Teknilliseen korkeakouluun, sitten Nokiaan ja kolmanneksi metsään. Metsästä löytyy Castellsin mukaan todellinen suomalainen identiteetti. (Snellman, 2001.)
Käsityöläiselle on tärkeää vastuullinen luontosuhde ja halu huolehtia omalla toiminnallaan luonnon kestokyvystä. Luonto on myös monille suomalaisille taiteilijoille, muotoilijoille ja käsityöyrittäjille ehtymätön inspiraatiolähde. Esimerkkinä voidaan mainita tekstiilitaiteilija Sirkka Könönen, joka on tullut tutuksi luontoaiheisilla villapaidoillaan (Luutonen, 1999, 7) tai puutaiteilija Markku Kosonen, joka kehittelee uudenlaisia tuotteita puusta ja tuohesta (Kosonen, 1998; 2000). Kumpikin muotoilija on korostanut luonnon merkitystä itselleen taiteellisen tuottamisen alkuvoimana. Tämän ohella he ovat myös tuoneet esille käsityöosaamisen merkityksen töissään.
Kulttuuri
Seuraavalla kehällä kuviossa on kulttuuri, ihmisen kulttuuriympäristö, joka kuvastaa ihmisten luomaa fyysistä ja henkistä ympäristöä ja myös heidän kollektiivista käsitystään luonnosta.
Tuomikoski (1987, 26) nimeää ihmisen kulttuurin elementiksi, alkioksi, vaikka yksi ihminen ei vielä saakaan aikaan kulttuuria vaan se syntyy ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Suomalaiset ovat siten suomalaisen kulttuurin elementtejä. Yksilön merkitys on siksi tärkeä, että kulttuuri elää ja välittyy ihmisten kautta. Kulttuuriesineet ovat inhimillisen vuorovaikutuksen tuotteita. Suomalainen kulttuuri on sitä, mitä suomalaiset ihmiset ovat, miten he toimivat ja mitä he tuottavat.
Niiniluoto (1990, 315) korostaa, että kulttuuria luodessaan ihminen muuttaa paitsi maailmaa myös itseään.
Malaskan (1999, 8) mielestä suomalainen identiteetti on vahva. Me tiedämme olevamme suomalaisia ja sitoutuneita länsimaiseen kulttuuriin mutta tunnemme myös idästä tulleiden vaikutteiden muokanneen itseämme. Tämän me koemme nykyään vahvuudeksemme.
Käsityö kestävän kehityksen toimintakenttänä
Luonnon- ja kulttuurinkehien jälkeen tarkastelen kuviossa käsityötä sekä käsityöyrittäjyytenä että käsityökasvatuksena. Näihin kumpaankin liittyvät käsityössä vaikuttavat arvot sekä siinä tarvittavat ja käsityöntekemisen avulla hankittavat tiedot ja taidot.
Käsityö yhteiskunnallisena ilmiönä on osa suomalaista kulttuuria. Käsityötuotteiden osuus on ollut vahva suomalaisessa esinekulttuurissa kautta aikojen, mutta käsityöllä on merkitys myös muuna ihmisten välisenä kulttuurisena toimintana.
Suomalaista käsityötä tukemaan ja kehittämään perustettu Käsi- ja taideteollisuusliitto tekee arvokasta työtä sekä käsityöperinteen elvyttämisessä että varsinkin viime vuosina käsityöyrittäjyyden kehittämisessä. Liiton yhtenä onnistuneena innovaationa on Tarina- tuotteiden kehittely. Tarina-tuotteen ideana on paikallista käsityöperinnettä hyödyntäen kehittää uusia tuotteita, joihin liittyy tarina esim. tuotteen syntyhistoriasta. Tällä tavalla Liitto on pystynyt sekä antamaan tietoa vanhasta käsityöperinteestä että auttamaan käsityöläisiä kehittämään uusia tuotteita, jotka nykyajan kuluttaja ja asiakas kokee houkutteleviksi. Uusimpana kehittämishankkeena on Taito innovaatiot- projektin aloittaminen ja Suomen taitoverkon rakentaminen (www. suomentaitoverkko.fi)
Suomessa käsityökasvatuksella on pitkät perinteet ja edelleen merkittävämpi asema kuin useimmissa muissa kehittyneissä maissa. Käsityön merkitys työhön kasvattavana aineena tulee myös esille. Vuoden 1994 opetussuunnitelmassa (Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1994, 105) tavoitteena nähdään käsityöhön liittyvän sivistysperinnön omaksuminen ja paikallisen, kansallisen ja kansainvälisen esine- ja käsityökulttuurin arvostaminen, ylläpitäminen ja kehittäminen. Opetussuunnitelmassa tuodaan selkeästi esille myös yrittäjyyskasvatuksen merkitys yleissivistävässä koulussa. Tässä käsityöllä on tuottamistoimintaan panostavana aineena tärkeä rooli.
Perinteisen käsityötaidon merkityksestä on kuitenkin esitetty hyvin erilaiset käsityksiä. Ne pohjaavat usein erilaiseen näkemykseen siitä, miltä tulevaisuus näyttää. Kouluhan heijastelee aina yhteiskunnallista kehitystä. Eräät käsityön tai kuten he itse mieluummin ainetta kutsuvat, teknologiakasvatuksen edustajat näkevät tulevaisuuden hyvinvoinnin rakentuvan yksinomaan globalisoituvan suurteollisuuden varaan, jossa työtehtävät ovat automatisoituneet.
Tällä hetkellä on kuitenkin jo nähtävissä toisenlaisiakin kehityspiirteitä. Globalisoituneet suuryritykset ovat suurten tarinoiden edustajia mutta näiden tarinoiden rinnalle on tulossa useiden pienten tarinoiden maailma, johon myös mahtuu useita erilaisia toimintamalleja. Käsityövaltaisten pienyritysten merkitys on kasvanut, sillä suuret yritykset eivät yksin pysty luomaan uusia työpaikkoja, vaan ne syntyvät pieniin ja keskisuuriin yrityksiin (ks. myös Malaska, 1999, 6). Käsityömäinen tuotanto, jossa voidaan tehokkaasti käyttää paikallisia raaka-aineita ja valmistaa omaleimaisia, kestäviä tuotteita, voi luoda uusia työpaikkoja. Käsityöllä on tietenkin myös muuta merkitystä. Se voi antaa ihmiselle tunteen elämänhallinnasta ja luoda onnistumisen kokemuksia. Unohtaa ei tietenkään sovi käsityön merkitystä itseilmaisun välineenä. Viimemainitut näkökulmat korostuvat erityisesti yleissivistävän koulun käsityönopetuksessa.
Malaska korostaa että kulttuurielämää on tarkasteltava myös tuotannollisena toimintana, joka synnyttää ideoita, innovaatioita, arvoja, ymmärrystä ja sivistystä paitsi kulttuurin piiriin myös talouselämän, sosiaalisen ja poliittisen elämän alueille. Hän puhuukin kulttuurivoimista ja toteaa vallalla olevan yleisen mielikuvan, että markkinavoimat vetävät kehitystä eteenpäin ja poliittiset voimat tuuppaavat sitä takaapäin, mutta kulttuuri "istuu rattailla ja syö kuormasta" ja tuottaa korkeintaan ajanvietettä. Malaska tähdentää kuitenkin kulttuurin omaleimaisuudesta kiinnipitämisen merkitystä, eikä siksi halua esim. puhua kulttuuriteollisuudesta.
Kaikkien kolmen alueen, talouselämän, yhteiskunnallispoliittisen elämän ja kulttuurielämän on oltava luova, tuottava ja tehokas omista lähtökohdistaan. Hyvä kokonaisuus edellyttää kuitenkin että näiden alueiden tuotannot ovat keskenään yhteensopivia. Jotta kulttuurivoimat voisivat toimia yhteiskunnallisen muutoksen ohjaajana, peräänkuuluttaa Malaska koulutusta. Koulun ja opettajien tehtäväksi Malaska antaa uuden, moniulotteisen tietoisuuden avaamisen ja uuden sukupolven kasvattamisen. (Malaska, 1999, 13.) Myös Castells ja Himanen tuovat esille, että liiketalouskin ja markkinointi tarvitsevat kulttuurista osaamista, ja että humanistiset alat, yhteiskuntatieteet ja taiteet ovat tärkeitä innovaatiojärjestelmän osia. He pitävät liikaa insinöörivetoisuutta jopa haittana liike-elämälle. (Castells & Himanen,
2001.) Tämä näkökulma on selvästi unohtunut niiltä tahoilta, jotka peruskoulun opetussuunnitelman uudistamistyössä ovat olleet halukkaita vähentämään taito- ja taideaineiden osuutta nk. 'kovien' aineiden kustannuksella. Taito- ja taideaineet on nähty ainoastaan opetussuunnitelman keventäjinä ja vähempiarvoisina harrastusaineina, joita monien mielestä voi harrastaa koulun ulkopuolellakin.
Kestävän kehityksen eri näkökulmia
Kuvion mukaan ekologisesti kestävän kehityksen edellytykseksi nähdään kulttuurisen, sosiaalisen, teknologisen ja taloudellisen kehityksen toteutuminen.
Kulttuurisen kestävyyden merkitys pyrittäessä ekologisesti kestävään kehitykseen perustuu kunkin kansan omalle kulttuuriperinnölle ja arvomaailmalle. Vain tällä tavalla sillä on edellytykset jatkua ja kehittyä. Malaska korostaakin sitä, että jokainen kansakunta ylläpitää omalla kulttuurillaan maailmanyhteisön kulttuurien moninaisuutta, jota pidetään yhtenä inhimillisen edistyksen olennaisena tunnusmerkkinä. Suomalaisen, omaleimaisen käsityökulttuurin ylläpitäminen ja edelleen kehittäminen kuuluu kulttuurisesti kestävään kehitykseen.
Sosiaalisessa kestävyydessä on kysymys sekä yksilön elämänhallinnan parantamisesta että yhteisöllisyyden huomioonottamisesta. Maailmanlaajasti sosiaalinen kestävyys on tulevalle kehitykselle merkittävä asia. Suurena epäkohtana voidaan pitää sitä, että valtaosa maapallon luonnonvaroista käytetään sellaiseen tuotantoon, joka ei vastaa ihmisten perustarpeiden tyydyttämistä, vaan on suunnattu pienen, ostovoimaisen vähemmistön tarpeisiin.
Huolimatta yleisestä vaatimuksesta vähentää rikkaiden teollisuusmaiden kulutusta, suhtautuu UNDP:n (Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma) hyvinvointiraporttikin vuodelta 1998 hyvin myönteisesti kulutuksen kasvuun ja väittää, että oikein ohjailtuna kulutus ruokkii ja ylläpitää inhimillistä elämää. Kulutus ei raportin mielestä ole rikos, vaan inhimillisen kehityksen elinehto. UNDP korostaa kuitenkin, että kulutuksen jakautuminen on saatava tämänhetkistä tasa-arvoisemmaksi. Raportissa hahmotetaan myös tietä, kuinka kestävä kehitys, kulutuksen kasvu ja köyhyyden vastainen taistelu ovat yhdistettävissä. (Helsingin Sanomat 19.9.1998.) UNDP:n raportti edustaa samaa optimismia, mitä Chryssides ja Kaler (1996) esittävät kirjassaan Business Ethics. Yritysten ja kuluttajien asennemuutokset ovat kuitenkin edellytyksenä tasa- arvoisemmalle kehitykselle. Kehitysmaatutkija U.B. Lindström
väittääkin, että talouskasvu ilman perusteellista asennemuutosta ei yksin poista köyhyyttä (Turun Sanomat 9.2.2001).
Teollisuusmaista kehitysmaihin siirretty tekstiiliteollisuus on ongelmallinen sosiaalisen kestävyyden kannalta. Monissa tekstiilitehtaissa naiset ja lapset työskentelevät olosuhteissa, joita teollisuusmaissa ei suvaita. Voidaankin kysyä, onko oikeudenmukaista, että lapset uhraavat sekä lapsuutensa että mahdollisuutensa koulunkäyntiin, jotta me voisimme hankkia vaatteemme mahdollisimman halvalla? ILO (International Labour Organisation) onkin nostanut tämän ongleman esille ja kansainvälinen lapsityövoiman kieltävä lainsäädäntö on tekeillä.
Sosiaalisesta kestävyydestä voi puhua myös harrastustoiminnan yhteydessä. Monelle käsityötä harrastavalle kurssit ja kerhot ovat tärkeä "henkireikä" arkisen aherruksen lomassa. Mikäli meistä osan on opittava elämään toistuvien työttömyysjaksojen kanssa, saattaa käsityön sosiaalisilla ulottuvuuksilla ollakin uskomattoman suuri merkitys ihmisten henkiselle hyvinvoinnille. Alihankintakäsityö saattaa myös olla sosiaalisten kontaktien kannalta merkityksellinen monelle yksinäiselle tai yksin jääneelle. Käsityöyrittäjän kanssakäyminen oman alihankkijan kanssa saattaa merkitä kummallekin paljon enemmän kuin pelkästään työasioista puhumista ja lisäansion hankkimista. Samaten voidaan maaseudun pienyrittäjien ja erilaisten sidosryhmien yhteistyöverkostoilla nähdä taloudellisen edun lisäksi merkittävä sosiaalista kestävyyttä tukeva vaikutus.
Sosiaalisesta kestävyydestä on mielestäni kyse myös silloin, kun otetaan huomioon eläinten hyvinvointi.
Kolmas näkökulma pyrittäessä ekologiseen kestävyyteen on teknologinen tai tuotannollinen kestävyys. Teknologisessa kehityksessä voidaan nähdä kaksi puolta. Teknologiaa kehittämällä on pystytty tuottamaan enemmän tuotteita ja hyvinvointia vähemmillä luonnonvaroilla. Tällöin on kyseessä tuotannon ekotehokkuus. Teknistä kehitystä ei voida eikä ole syytäkään pysäyttää, mutta sitä on siirrettävä entistä ympäristömyötäisempään suuntaan. Tehokas tuotanto ja kestävä kehitys ovatkin tavallaan saman asian kaksi ulottuvuutta. Ympäristöosaamistaan kehittävän yrityksen kannattaakin huolehtia tuotantonsa muuntojoustavuudesta. Tällä tarkoitetaan yrityksen teknistä kehittämistä siten, että varaudutaan ennakkoon tulevaisuuden lainsäädännöstä, markkinoilta tai teknologisesta kehityksestä johtuviin muutospaineisiin.
Huolimatta niistä mahdollisuuksista, joita teknologinen kehitys tuo, pitää kuitenkin olla tietoinen siitä, että teknologiset prosessin ovat monimutkaisia. Siksi on vaikea ennustaa mitä haittatekijöitä uuteen teknologiaan liittyy. Monimutkaisuus lisääntyy vielä siksikin, että ympäristöriskejä pitää arvioida tuotteen koko elinkaaren ajalta. Jonkun vaiheen ympäristöhaittojen väheneminen saattaa lisätä niitä jossakin muussa elinkaaren vaiheessa. Kansainvälisesti tunnettu muotoilun teoreetikko varoittaakin kirjassaan The Green Imperative (1995) liian suuresta luottamuksesta teknologian kehittymiseen. Hänen mukaansa kaikki teknologiset keksinnöt ovat aiheuttaneet ennustamattomia haittoja. Papanekin käsityksen jakaa amerikkalainen historiantutkija Tenner (1997), joka on kirjoittanut asiaa valaisevasti otsikoidun kirjan Why Things Bite Back: Technology and the Revenge of Unintended Concequences.
Neljäs ulottuvuus, taloudellinen kestävyys edellyttää, että pyrittäessä ekologisesti kestävään kehitykseen toiminta on taloudellisesti kestävällä pohjalla. Juuri taloudelliseen kestävyyteen pääseminen on varmasti ongelmallisinta yritykselle, jonka tuotanto perustuu pieniin sarjoihin tai käsityövaltaiseen työhön. Toisaalta pienimuotoinen tuotanto, jossa yrittäjä pystyy hallitsemaan koko tuotteen elinkaaren aikaiset prosessit, vastaa paremmin muita kestävän kehityksen ulottuvuuksia.
Kestävän kehityksen mahdollistavat arvot, tiedot ja taidot
Kestävän kehityksen kokonaisvaltainen malli kuviossa käsittää myös poikittaisilla nuolilla kuvatut elementit: arvot, tiedot ja taidot. Kuviolla yritetään havainnollistaa sitä, että arvot, tiedot ja taidot liittyvät kaikkiin eri kehillä esitetyihin kestävän kehityksen ilmiöihin.
Mannermaan (1993, 179-182) mukaan kestävässä kehityksessä on tärkeintä arvomuutos. Ihmisen on hyväksyttävä, että kehitys ei voi jatkuvasti perustua materiaaliseen kasvuun.
Ympäristön hyvinvointia kunnioittavien arvojen lisäksi edellytetään monipuolisia tietoja niistä ilmiöistä, jotka vaikuttavat kestävään kehitykseen. Malaska (1971) puhuu eko- ja teknosysteemeistä. Ekosysteemi käsittää ympäristön, missä kasvit, eläimet ja ihmiset muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden. Luonnontieteellisen ekosysteemin perustoimijoita ovat tuottajat, kuluttajat ja hajoittajat. Teknosysteemillä Malaska tarkoittaa ihmisen luomien teknisten innovaatioiden kokonaisuutta. Malaskan mukaan meillä on jo riittävä
määrä irrallista tietoa sekä eko- että teknosysteemeistä pystyäksemme toimimaan luonnonympäristön hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaisesti. Mutta meiltä puuttuu ajattelumalleja, jotka mahdollistaisivat kokonaiskäsityksen syntymisen. Monitieteellisenä ilmiönä kestävä kehitys edellyttää tietoja hyvin monelta eri alueelta. Riippuen siitä toimintakentästä, jossa liikutaan, edellytetään tietoja sen kentän toimintojen vaikutuksista kestävän kehityksen eri ulottuvuuksiin. Käsityön yhteydessä voi mainita esimerkkinä tiedot tekstiilien ympäristövaikutuksista koko niiden elinkaaren aikana (Suojanen, 1995; 1997).
Ympäristömyötäisen arvomaailman ja tietojen lisäksi kestävän kehityksen mukainen toiminta edellyttää monenlaisia taitoja. Kun toimintakenttänä on käsityö eri muodoissaan, joko käsityöyrittäjyytenä tai -kasvatuksena, meillä on erinomaisia tilaisuuksia omaksua taitoja, joiden avulla pystytään tukemaan kestävään kehitykseen tähtäävää toimintaa. SITRAssa on otettu käyttöön käsite taitoteknologia kuvaamaan niitä toimialoja, jotka perustuvat taitavuuteen. Tähän ryhmään lasketaan kuuluvaksi käsi- ja taideteollisuusala, jossa käden jälki näkyy suoraan tuotteissa. (Hautamäki, 2000, 6)
Käsityöosaaminen mahdollistaa laadukkaiden, pitkäikäisten tuotteiden valmistamisen alusta loppuun tai ainakin niiden hoitamisen ja korjaamisen niin, että tuotteen elinikä pitenee. Käsityöprosessien kautta oppii myös erottamaan valmiin tuotteen tuotantovaiheet, jolloin on helpompi arvioida niiden ympäristövaikutuksia. Samaten tutustuminen erilaisiin työskentelymateriaaleihin ja niiden tuottamiseen, jalostamiseen ja hoitamiseen auttaa kuluttajaa tekemään valintoja, jotka rasittavat ympäristöä mahdollisimman vähän.
Elinkaari- ja arvoketjumalli
Elinkaarianalyysi
Elinkaaren käsite on laajentunut siitä, mitä sillä on aiemmin ymmärretty. Liiketaloustieteessä elinkaari on tarkoittanut tuotteen asemaa markkinoilla ja se on jaettu neljään vaiheeseen: tuotteen esittelyyn, kysynnän kasvuun, kysynnän vakiintumiseen ja lopuksi kysynnän laantumiseen. (Kärnä, 1994, 8.) Tässä yhteydessä tuotteen elinkaaren käsite kattaa tuotteen tien 'kehdosta hautaan'. Minä olen konkretisoinut mallin tekstiilien elinkaaresta teoksessani Vihreät tekstiilit (Suojanen,
1995, 20). Kirjassa esitetään yksityiskohtaisesti eri tekstiilimateriaaleista valmistettujen tuotteiden ympäristövaikutuksia tuotteen koko elinkaaren aikana.
Tuotteiden ympäristövaikutusten mittaamiseen ja arvioimiseen on kehitetty useita mittaustapoja. The Wuppertal Institute on esittänyt MIPS-konseptin (Materials Input Per Service unit), joka ilmaisee luonnosta otetun aineksen painon suhteessa tuotettuun palveluyksikköön. MIPS ei ota huomioon käytetyn materian ympäristövaikutuksia esim. jätteenä, eikä pakkausten ja kuljetusten vaikutuksia. Näistä muodostuu ekologinen selkäreppu (ks. tarkemmin Karlsson, 1997, 16-19.) MIPSiä ja Factor 10-analyysiä on sovellettu käsi- ja taideteollisuusalalla mm. EU- projektissa Ecodesign in the EU (Tanninen et al. 2000). Ekologinen jalanjälki on myös yritys konkretisoida kulutuksen ympäristövaikutuksia. Käsite ilmoittaa, montako hehtaaria maa- tai vesialuetta tarvitaan tuottamaan kulutuksen vaatimat energia- ja raaka- ainemäärät. (lähemmin Wackernagel & Rees 1996.)
Edellä mainitut elinkaarianalyysimallit ovat luonteeltaan kvantitatiivisia ja niiden avulla pystytään melko luotettavasti määrittämään tuotteesta tarkasti rajatun vaiheen tai tietyn näkökulman ympäristövaikutukset. Tällaisen luotettavasti mitattavan analyysin kehittäminen ja suorittaminen on mahdollista ainakin tässä vaiheessa lähinnä suuryrityksille, joilla on riittävät taloudelliset edellytykset panostaa omaan toimintaan sopivan arviointimittarin kehittämiseen ja analyysin luotettavaan suorittamiseen. Mikro- ja pienyritykset, jotka haluavat pohtia toimintansa ympäristövaikutuksia laajasta kestävän kehityksen näkökulmasta, ovat toistaiseksi useinmiten tyytyneet laadulliseen arviointiin.
Laadullisen analyysin tekoa helpottaa se, että käsityöyrittäjän ja käsityömäistä toimintatapaa käyttävän yrittäjän yhteys materiaaliin, sen käyttöönottoon ja työstämiseen on usein niin läheinen, että hänellä on hyvät mahdollisuudet arvioida tuotantonsa vaikutuksia ja siten myös toimia luontoa säästävällä tavalla. Tällaisesta toiminnasta on esimerkkinä suomenlampaan villan käyttö tai suomalaisen puun työstäminen käsityötuotteeksi. Tilanne monimutkaistuu, kun raaka- aineena käytetään paikallisten raaka-aineiden sijasta esim. puuvillaa tai ulkomailta tuotua jalopuuta, joiden tuottamisen, haltuunoton, varastoinnin ja kuljetuksen ympäristövaikutuksia on huomattavasti vaikeampi arvioida.
Yhdistetty elinkaari- ja arvoketjumalli, jota esitetään kuviossa 2 tarkastelee tuotteen elinkaarta ja sen tuottamisessa mukana olevien toimijoiden arvoketjua kokonaisvaltaisen kestävän kehityksen mallin näkökulmasta. Elinkaari- ja arvoketjumallin päävoitteena on saada
Toimijoiden arvoketju ja tuotteen elinkaarianalyysi
Suojanen, 2001
käsityöläinen, käsityöyrittäjä ja kuluttaja tietoiseksi niistä ympäristövaikutuksista, joita tuotteella on elinkaarensa eri vaiheissa.
Elinkaaren ensimmäinen vaihe, tuotteen valmistuksessa käytettyjen raaka-aineiden tuotanto on yksi ympäristövaikutuksiltaan merkittävin vaihe. Ekologisen kestävyyden kannalta suositeltavaa on uusiutuvien luonnonvarojen käyttö ja uusiutumattomien käytön välttäminen. Käsityötuotannon raaka-aineet ovat valtaosaltaan luonnonmateriaaleja ja siis uusiutuvia luonnonvaroja. Vaarana on silti, että raaka-aineiden kulutus on suurempi kuin mitä niiden kasvu eli uusiutuminen edellyttää. Tällaisista luonnonvaroista on kyse mm. silloin kun käytetään suuria määriä hidaskasvuisia puulajeja, kuten trooppisia puita, jotka muodostavat sademetsien ytimen. Raaka-aineiden tuotannolla saattaa myös olla suuria ympäristövaikutuksia silloin, jos niiden kasvatus vaatii puuttumista luonnonolosuhteisiin, esim. keinokastelun tai tuholaistorjunnan muodossa. Raaka-aineiden otto luonnosta vaikuttaa myös ympäristön tilaan. Esimerkkinä tästä on puuvillan tai pellavan korjuu sekä puumateriaalin kaataminen. Nämä
prosessit voivat olla enemmän tai vähemmän ympäristöä haittaavia. Suuret koneet voivat tuhota laajoja metsäalueita ja edellyttävät usein avohakkuita. Puuvillan korjuulla on samoin suuria haittavaikutuksia (ks. tarkemmin Suojanen, 1995, 24-29).
Tuotteen muotoilu on vaihe, jossa voidaan vaikuttaa laajasti koko elinkaareen. Tässä vaiheessa ratkaistaan käytettävät materiaalit ja päätetään tuotteen muoto, käyttötarkoitus, kierrättämismahdollisuudet ym. Arvoketjun yhteydessä konkretisoidaan muotoiluvaiheen mahdollisuuksia aikaansaada ympäristömyötäinen tuote. Tuotannon suunnittelulla voidaan vaikuttaa tehokkaasti valmistusvaiheen energian kulutukseen.
Käsityöllisen tuotannon kohdalla saattaa hyvällä tuotannon suunnittelulla olla energian säästön lisäksi merkittävää taloudellista merkitystä silloin, kun valmistukseen kuluvaa työaikaa voidaan pienentää. Tuotantovaihe vaikuttaa suuresti taloudellisen kestävyyden ohella sosiaaliseen kestävyyteen. Turvallinen sekä kehittymis- ja vaikuttamis-mahdollisuuksia tarjoava työympäristö on ratkaiseva tekijä työntekijän hyvinvoinnissa. Käsityöllisessä prosessissa muotoilu, tuotannon suunnittelu ja tuotanto ovat usein yhden henkilön hallinnassa, ja saattavat siksi muodostaa kokonaisuuden, josta eri vaiheita voi olla vaikea erottaa toisistaan. Elinkaarimallissa nämä onkin kuvattu toisiinsa tiiviisti liittyneinä. Monien tuotteiden tuotannossa saattaa syntyä ympäristölle haitallisia päästöjä ja jätettä, joiden minimointi ja kierrättäminen on tärkeää.
Tuotteella on ympäristövaikutuksia myös valmistuttuaan. Markkinointivaihe on ratkaiseva nimenomaan taloudellisen kestävyyden kannalta. Markkinointiin liittyvät oleellisena erilaiset painotuotteet, joiden suunnitteluun pitää kiinnittää suurta huomiota, jotta myös ne tuotteiden ohella viestivät ympäristömyötäisyydestä. Pakkaukset, tuotteiden jakelu ja toimittaminen kauppaan ovat elinkaaren seuraavia vaiheita, joiden ympäristövaikutuksia pitää pohtia.
Monien tuotteiden käyttö ja kunnossapito aiheuttavat vähintään yhtä paljon ympäristövaikutuksia kuin elinkaaren aikaisemmat vaiheet. Tällaisia tuotteita ovat esim. vaatteet, joiden pitää kestää pitkäaikaista käyttöä ja lukemattomia pesu- ja silityskertoja. Siksi käytön ja kunnossapidon vaatimien toimenpiteiden huomioonottaminen jo tuotteiden muotoiluvaiheessa on monien tuotteiden kohdalla erittäin tärkeää. Käsityötuotteissa asiakkaat pitävätkin tärkeänä tuotteiden käyttöominaisuuksia. Monenlaiseen ja pitkäaikaiseen käyttöön
sopivat tuotteet ovatkin ympäristömyötäisiä, sillä ne vähentävät kulutustarvetta, mikä on kestävän kehityksen eräs peruspilari. Ympäristömyötäisessä tuotteessa on myös otettu huomioon tuotteen hylkäys ja hävitys. Ensimmäisen kuluttajan hylättyä laadukkaan tuotteen, se voi vielä palvella toista kuluttajaa, jolloin tuote tulee uudelleenkäyttöön. Ympäristömyötäisen tuotteen materiaalit sopivat uusiokäyttöön, jolloin siitä saadaan uusioraaka-ainetta uusien tuotteiden valmistamiseen.
Elinkaaren kaikki vaiheet kuluttavat lisäksi energiaa ja vaativat kuljetuksia. Näiden minimointi vaikuttaa sekä taloudelliseen että ekologiseen kestävyyteen. Kuvion 2 ylälaidassa oleva kaksisuuntainen nuoli kuvaa niitä materiaalivirtoja, jotka liikkuvat tuotteen elinkaaren eri prosessien välillä. Selvää on, että materiaalivirtojen minimointi palvelee lähinnä ekologisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä. Useat tuotteet, joiden raaka-aineet tulevat kehitysmaista kiertävät elinkaarensa aikana maapalloa pariinkiin kertaan. Raaka-aineet voidaan tuoda teollistuneisiin korkean teknologian maihin käsiteltäviksi, tuotteet suunnitellaan lähellä rikkaiden teollisuusmaiden kuluttajia ja kuljetetaan taas valmistettaviksi kehitysmaihin, jossa ympäristölainsäädäntö on olematonta tai sitä ei valvota, ja jossa työvoima on halpaa. Valmiit tuotteet kuljetetaan taas teollisuusmaihin myytäviksi. Tätä ei voi kutsua kestävän kehityksen mukaiseksi toiminnaksi. Räikeimmin tässä rikotaan sosiaalista ja ekologista kestävyyttä vastaan.
Tuotteen elinkaaren aikaiset prosessit aiheuttavat luonnollisesti myös päästöjä sekä ilmaan, veteen ja maahan. Näiden nimimoinnista on jokaisen vastuullisen yrityksen huolehdittava. Materiaalinen tuotanto synnyttää myös jätettä, joka on kierrätettävä ja käsiteltävä. Nämäkään prosessit eivät ole ongelmattomia ympäristön kannalta.
Arvoketju
Olen halunnut selkiyttää elinkaaren ja arvoketjun käsitteiden epäselvyyksiä. Kuviossa 2 esitetty malli erottaa toisistaan tuotteen elinkaaren ja toisen pääkäsitteen toimijoiden arvoketjun. Tässä mallissa esitetään rinnakkain varsinainen tuotteen elinkaari ja tuotteen elinkaaren aikaisiin prosesseihin osallistuvat henkilöt tai yritykset eli toimijat. Arvoketjulla tarkoitan siis toimijoiden ketjua.
Arvoketju on omiaan selkiyttämään yrityksen toiminnan hahmottamista kokonaisuutena, ja se tuo selkeästi esille sekä
toiminnot että toimijat, jotka vaikuttavat ympäristöön tuotteen elinkaaren eri vaiheissa. Heiskasen ja muiden (1998, 13-16) mukaan toimijoiden rooli vaihtelee arvoketjun eri vaiheissa ja heillä on mahdollisuus vaikuttaa sekä tuotteen fyysiseen olemukseen että mm. energian kulutukseen valmistusprosessin eri vaiheissa. Tämän lisäksi arvoketjun toimijoilla on mahdollisuus vaikuttaa toistensa toimintaan riippuen siitä, mitä tuotteita ja palveluja he tarjoavat, mitä informaatiota tuotteiden ympäristövaikutuksista he välittävät muille toimijoille ja tietenkin sillä, minkälaisia valintoja ja ostopäätöksiä he tekevät. Em. tutkijat korostavatkin arvoketjun toimijoiden yhteisvastuuta ('shared responsibility') siitä, että toimintaa kehitetään ympäristömyötäiseen suuntaan.
Myös Teollisuuden ja Työnantajien (TT) toimitusjohtaja Koroma (2001) peräänkuuluttaa yritysten yhteisvastuuta ekologisesta, taloudellisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä. Koroma kutsuu tätä yhteiskuntavastuuksi. Hän menee niin pitkälle yhteiskuntavastuun vaatimuksissa, että TT:n jäsenyrityksilleen tuottamassa materiaalissa edellytetään raaka- ainetoimittajilta, osavalmistajilta tai alihankkijoilta ja jakeluportaalta sitoutumista yhteisiin pelisääntöihin, ilman tätä ei yhteistyöketjuun pääse mukaan.
Kuvion 2 esittämässä toimijoiden arvoketjussa on ensimmäinen lenkki raaka-aineen tuottajat. Paikallisesti toimiva käsityöalan mikroyrittäjä tuntee usein henkilökohtaisesti ne henkilöt tai yritykset, jotka vastaavat heidän tarvitsemiensa raaka-aineiden tuottamisesta. Raaka-aineen toimittaja voi usein olla sama toimija kuin niiden tuottajakin. Monissa tapauksissa käsityöyrittäjät toimivat itse näissä rooleissa, kuten esim. omien lampaidensa villaa tai oman metsänsä puuraaka-ainetta hyödyntävät yrittäjät.
Varsinaisessa tuotteen valmistusprosessissa toimii muotoilija ja tuotteen valmistaja. Käsityöllisessä mikroyrityksessä nämä saattavat taas olla sama henkilö tai sama yritys. Minä näen tuotteen muotoilijan roolin erityisen tärkeäksi silloin, kun pyritään ympäristömyötäiseen tuotantoon ja tuotteeseen. Muotoilijan ratkaisut ja valinnat vaikuttavat koko arvoketjuun.
Ympäristöstään vastuuta kantava muotoilija
- suunnittelee tuotteita kuluttajien todellisten tarpeiden tyydyttämiseen, ei luodakseen uusia tarpeita,
- valitsee ympäristömyötäiset materiaalit tuotteen elinkaaren kaikkiin vaiheisiin,
- minimoi materiaalin, työn ja energian kulutuksen,
- suunnittelee ajattomia, monikäyttöisiä ja kestäviä tuotteita,
- ottaa huomioon, että materiaalit sopivat tuotteen käyttötarkoitukseen ja
- ottaa huomioon, miten tuotetta käytetään, hoidetaan, korjataan ja kierrätetään.
Tuotteen valmistaja on siinä mielessä arvoketjun ydin, että ilman hänen panostaan ei muitakaan arvoketjun toimijoita tarvittaisi.
Ympäristöstään vastuuta kantava tuottaja
- vastaa rationaalisen, ympäristömyötäisen valmistusprosessin suunnittelusta,
- säästää materiaaleja ja energiaa,
- välttää tarpeettomia kuljetuksia ja pakkauksia,
- hyödyntää jätemateriaalit ja huolehtii materiaalien kierrätyksestä ja yrityksen jätehuollosta ja
- koordinoi arvoketjun toimijoiden yhteisvastuuta ympäristön hyvinvoinnista.
Arvoketjun kokonaisuuden kannalta markkinoijan osuus on merkittävä, koska muutkaan osat eivät pysty toimimaan ilman tuotteiden onnistunutta markkinointia. Markkinoijan keskeisenä tehtävänä on löytää jakelu- ja myyntikanavat ja huolehtia tiedottamisesta. Usein markkinoijan rooliin kuuluu myös idean tuotteistaminen. Markkinoijan tärkeä tehtävä on luoda tuotteen brandi, joka viestittää muille toimijoille oleelliset asiat tuotteesta ja yrityksestä. Myyntipaikan imago on aika tärkeä sille kokonaiskuvalle, joka yrityksestä halutaan antaa.
Kuluttajan roolia pidetään kestävän kehityksen kannalta oleellisena. TT:n Koromakin esittää, että asiakkaiden ja muiden sidosryhmien odotukset ovat yrityksille tärkeämpi ympäristövastuullisuutta ohjaava tekijä kuin lainsäädäntö tai valvonta.
Ympäristöstään vastuuta kantava kuluttaja pystyy ohjaamaan arvoketjun tekemiä ratkaisuja ainakin seuraavilla keinoilla:
- vähentää tarpeetonta kulutusta
- valitsee ajattomia, monikäyttöisiä ja kestäviä tuotteita
- hoitaa oikein tuotteitaan ja korjaa ajoissa pikkuvirheet tuotteiden eliniän pidentämiseksi
- suosii ympäristömyötäisiä materiaaleja
- kierrättää itselle tarpeettomia tai kuluneita tuotteita
- hankkii tietoa tuotteiden ympäristövaikutuksista koko niiden elinkaaren ajalta
- välttää tuotteita, jotka on tuotettu epäeettisesti
- suosii ympäristömerkin saaneita tuotteita
Viimeisenä lenkkinä arvoketjussa on jätehuollosta vastaavat toimijat. Heidän asiantuntemuksensa on suureksi hyödyksi arvoketjun aiemmille toimijoille, varsinkin tuotteen muotoilusta ja valmistuksesta vastaaville, jotta jätteenkäsittelyn ympäristövaatimukset tulevat otetuiksi huomioon riittävän ajoissa.
Arvoketjumalli havainnollistaa myös sitä, miten ketjun toimijat voivat olla yhteistyössä keskenään. Yhtä itsestäänselvästi kuin materiaalivirrat ja tuotteet liikkuvat ketjun toimijoiden välillä, edellyttää ympäristömyötäinen toimintatapa, että myös tietovirrat kunkin toimijan ympäristöä koskevista ratkaisuista, toivomuksista tai vaatimuksista kulkevat ketjun sisällä kaikkiin suuntiin. Tietovirtojen välityksellä voidaan kaikki toimijat sitouttaa yhteisiin tavoitteisiin ja välittää kunkin toimijan erityisosaaminen arvoketjun muille jäsenille. Internet on helpottanut tätä prosessia huomattavasti.
Arvoketjuajattelu kuviossa 2 tuo esille myös tuotannon arvonlisäyksen ketjun edetessä. Tämä on tärkeä yrityksen taloudelliseen kestävyyteen vaikuttava tekijä. Arvoketjun alkupäässä kannattavuus on jatkuvasti laskenut kaikilla toimialoilla. Yrityksellä onkin mahdollista nostaa tulotasoaan jatkamalla toimintaansa vähemmän kannattavasta raaka-ainetuotannosta arvoketjun toiseen päähän. Arvoketjun pidentäminen on kaikessa suomalaisessa tuotannossa oleellisen tärkeä asia, sillä sen tuoma lisäarvo saattaa olla edellytys taloudelliselle kestävyydelle. Käsityöyrittäjyys voi toimia tässä tiennäyttäjänä, koska mikro- ja pienyrityksen luonteeseen kuuluu tuotteiden koko elinkaaren hallitseminen.
Arvoketjuajattelua korostaa myös tulossa oleva EU-ohjelma Integrated Product Policy (IPP), jossa edellytetään mm. ympäristömyötäisten tuotteiden kehittämistä, markkinoiden luomista näille tuotteille sekä tiedonkulun parantamista ja vastuun jakamista arvoketjun sisällä.
Lähteet
Castells, M. & Himanen, P. 2001. Suomen tietoyhteiskuntamalli (The Finnish Model) Suom. Jukka Kemppinen. Helsinki: WSOY.
Chryssides, G. & Kaler, J. (1996). Essentials of Business Ethics.
London: McGraw-Hill Book Company.
Hautamäki, A. (2000). Taitoteknologia parantaa kilpailukykyämme. Teoksessa H. Ruohomäki (toim.) Käsitehty brandi. Käsi- ja taideteollisuusyrittäjän käsikirja. Käsi- ja taideteollisuusliitto & Suomen itsenäisyyden juhlarahasto SITRA, 6-7.
Kosonen, M. (1998). Näyttely Tuohikokeiluja, Fiskars. Kosonen, M. (2000). Näyttely Puun aika 1997-2000, Fiskars.
Kyrö, P. (1997). Yrittäjyyden muodot ja tehtävä ajan murroksissa. Jyväskylä studies in computer science and economics and statistics 38. University of Jyväskylä.
Kyrö, P. (1999). Yrittäjyys, talous ja kestävä kehitys. Jyväskylän yliopisto. Taloustieteiden tiedekunta. Julkaisuja n:o 119/1999.
Kyrö, P. & Suojanen, U. (1999). The Relationship Between Sustainable Development and Entrepreneurship in the Postmodern Transition. International Journal of Entrepreneurship. Academy of Entrepreneurship. Vol 3, 30-52.
Malaska, P. (1971). Tekniikka ja ihmisen tulevaisuus. Turun kauppakorkeakoulun julkaisusarja A, 1-4.
Malaska, P. (1979). Avoimet ja suppeat systeemit. Tapiola: Weilin & Göös.
Malaska, P. (1998). Mitä on tulevaisuuden tutkimus? Luento tulevaisuudentutkimuksen tutkijaseminaarissa "Talous ja kestävä kehitys tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta". Turku 14.9.1998.
Malaska, P. (1999). Yhteiskunnan muutosvoimat ja tulevaisuus. Futura 1/99 Infoähkystä enkelten aikaan. Tulevaisuuden tutkimuksen seura r.y. 5-14.
Mannermaa, M. (1993). Tulevaisuus - murroksesta mosaiikkiin.
Helsinki: Otava.
Mannermaa, M. (1998). Kvanttihyppy tulevaisuuteen? Helsinki: Otava.
Mannermaa. M. (1999). Haastattelu. Net/tietoyhteiskunnan aikakauslehti 12.5.1999.
Papanek, V. (1995). The Green Imperative. Ecology and Ethics in Design and Architecture. Singapore: T&H Thames and Hudson.
Ruohomäki, H. (toim.) (2000). Käsintehty brandi. Käsi- ja taideteollisuusyrittäjän käsikirja. Käsi- ja taideteollisuusliitto ja Suomen itsenäisyyden juhlarahasto SITRA.
Suojanen, U. (1995). Vihreät tekstiilit. Tekstiilien ympäristövaikutuksista. Helsinki: Yliopistopaino.
Suojanen, U. (1997). Vihreät tekstiilit. 2. uudistettu painos. Helsinki: Yliopistopaino.
Suojanen, U. (2000b). Kestävän kehityksen elinkaarimalli maaseudun käsityövaltaisiin pienyrityksiin. Raportti konferenssiin Osaaminen ja alueiden kilpailukyky - silta uuteen rakennerahasto-ohjelmakauteen 17.-18.10.2000, Helsinki. OPM ja Euroopan yhteisö rakennerahastot.
Suojanen, U. (2002). Kestävän kehityksen elinkaari- ja arvoketjumalli käsityövaltaisiin pienyrityksiin. Opetusministeriö. EU- rakennerahaston julkaisusarja. Ilmestyy alkuvuodesta 2002.
Suojanen, U. & Kyrö, P. (2000). Yrittäjyydellä kestävään kehitykseen - kestävän kehityksen elinkaarimalli maaseudun pienyrityksiin. Maa- ja metsätalousministeriön hankkeen 4345/506/97 loppuraportti.
Tenner, E. (1997). Why Things Bite Back: Technology and the Revenge of Unintended Concequences. Vintage Books.
Tuomikoski, P. (1987). Taide ja ihminen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Hanki ja Jää.
Wackernagel, M. & Rees, W. (1996). Our ecological footprint. Reducing Human Impact on the Earth. The New Catalyst. Bioregional Series. USA: New Society Publishers.