Neulakinnas


Etusivu | Mikä on neulakinnas? | Historiaa | Neula ja lankaValmistus KuvagalleriaTiesitkö että..? | Testaa neulakinnastietosiLisätietoa

Näille sivuille on koottu tietoa vanhasta itäsuomalaisesta perinnekäsityöstä, neulakintaasta. Lisätietoja aiheesta löydät esimerkiksi lähdekirjoista ja linkeistä, kansalais- ja työväenopistoista, käsityöalan oppilaitoksista tai Karjalan Liitosta.


Mikä on neulakinnas?
Neulakinnas on isokokoisella neulalla villalangasta ommeltu käsine tai lapanen.

Neulakinnastekniikka on tunnettu jo esihistoriallisena aikana. Siinä pujotetaan lankaa suurella neulalla toistensa läpi kulkeviksi silmukoiksi. Tuloksena on tasomaista tekstiilipintaa, joka poikkeaa niin neulotusta kuin virkatustakin pinnasta.

Neulakintaiden valmistuksella on monta nimeä. Tekniikkaa on kutsuttu muun muassa neulakinnastekniikaksi, kinnasneulatekniikaksi, kinnasompeluksi, yhdellä puikolla neulomiseksi tai neulaamiseksi. Tällä tekniikalla valmistettuja käsineitä voidaan kutsua esimerkiksi kinnasneulakintaiksi, neulavanttuiksi, kinnasvanttuiksi tai kintaiksi. Itäsuomalaisissa murteissa kinnas tarkoittaa villakäsinettä tai -lapasta, kun taas länsimurteissa kinnas on nahasta valmistettu käsine.

Suomessa neulakinnastekniikkaa on käytetty pääasiassa villakäsineiden valmistamiseen, mutta sillä on tehty myös sukkia ja myssyjä, jopa liivejä. Valmis neulakinnas on paksu ja tukeva, koska sen pinnassa on monta lankakerrosta päällekkäin. Tekniikalla voidaan kuitenkin tehdä myös ohuita ja pehmeitä asusteita, jopa harvaa verkkomaista neulosta, jos käytetään ohutta lankaa ja suuria silmukoita. Valmistustekniikasta johtuu, että silmukat eivät purkaudu kuten tavallinen neule. Ei siis tarvitse pelätä neulakintaiden purkautumista, vaikka käsineeseen tulisikin reikä. Toisaalta työn purkaminen on vaikeaa silloin, kun neulakinnasta tehdessään huomaa tehneensä virheen!

Ominaisuuksiensa ja rakenteensa ansiosta neulakintaat on paitsi kestäviä, myös lämpimiä kovilla pakkasilla. Siksi niitä on käytetty Itä-Suomessa yleisesti työkintaina nahkarukkasten sisällä. Tällaisten rukkaskintaiden suut on tehty erityisen avariksi, jotta ne voidaan riisua ja pukea helposti ilman toisen käden apua.


Kinnasneula ja lanka
Kinnasneula on tavallista parsinneulaa suurempi, tylppäkärkinen, litteä neula. Neulan reikä voi olla neulan toisessa päässä tai sen keskellä. Neulat ovat yleensä 10 - 14 cm pitkiä ja niitä on valmistettu metallista, puusta, luusta tai muovista. Ennen neulat tehtiin useimmiten itse, nykyisin niitä voi ostaa valmiina.


Perinteiset neulakintaat valmistetaan aidosta villalangasta, mutta neulakintaita voidaan tehdä myös erilaisista villasekoitelangoista. Lankana käytetään usein tavallista "sukkalankaa" tai sitä hieman paksumpaa lankaa käsineen käyttötarkoituksen mukaan. Tiiviskierteisen langan käsittely on aloittelijalle hieman helpompaa kuin löyhäkierteisen.

Kinnasneulalla ei voi ommella lapasia suoraan lankakerältä kuten puikoilla neuloessa, vaan lanka täytyy käyttää sopivan mittaisina pätkinä. Neulakinnasta valmistettaessa neulaan pujotetaan kerralla yleensä vähintään noin parin metrin mittainen pätkä lankaa, mutta jotkut neulakintaiden tekijät ovat käyttäneet jopa kymmenen metrin pituisia säikeitä. Mitä pitempi lanka, sitä harvemmin lankaa tarvitsee jatkaa. Monen metrin mittaiset langat kannattaa pujottaa neulaan kaksinkertaisena ja virkata sormella lenkeiksi, jolloin langan käsittely on helpompaa.


Kun työssä oleva lanka loppuu, lankaa jatketaan palmikoimalla tai pujottelemalla uuden ja vanhan langan pää säikeittäin yhteen. Täysvillaisen, käsittelemättömän langan päät voi myös huovuttaa yhteen. Lankojen liittämisessä ei yleensä käytetä solmuja, sillä solmut saattavat jäädä näkyviin ja haitata langan kulkua.


Neulakintaan historiaa
Neulakinnastekniikka on esihistoriallinen tekstiilien valmistustapa. Tekniikan arvellaan kehittyneen yksinkertaisista, verkkomaisista tekstiileistä. Myöhemmin neulan avulla alettiin valmistaa myös kiinteämpiä tekstiileitä, kuten käsineitä ja sukkia. Varhaisimmat neulakintaat ja -sukat on löydetty Egyptistä ja Pohjoismaista. Näistä vanhimpana pidetään Ruotsin Åslesta löytynyttä neulakinnasta, joka on peräisin 200 - 300 -luvulta ajanlaskumme alun jälkeen. Tämän lisäksi eri puolilta Eurooppaa on tehty keskiaikaisia löytöjä kuninkaallisten ja kirkollisten johtajien haudoista. Myös Lähi-idässä, Iranissa on tehty tossuja neulakinnastekniikalla.

Suomessa neulakinnastekniikka oli ainoa tunnettu lankatekniikka aina 1600-luvulle saakka, jolloin puikoilla neulominen muotiuutuutena ja nopeampana tekniikkana syrjäytti neulakintaiden ja -sukkien valmistuksen. Suomen vanhimmat neulakinnaslöydöt ovat peräisin ristiretkiajoilta. Kaukolan Kekomäestä on löydetty vanha neulasukan pala ja Mikkelin Tuukkalasta kirjottu neulakintaan kappale. Tuukkalan kinnas on peräisin 1300-luvulta. Ensimmäisenä meillä neulakintaiden valmistamisesta luopuivat lounaissuomalaiset, jotka omaksuivat puikoilla neulomisen Ruotsista. Yleisimmin neulakinnastekniikalla on tehty käsineitä, mutta myös sukat, myssyt, maitosiivilöiden siivilälaput ja hevosen loimet syntyivät aikoinaan kinnasneulalla.

Kaikkein pisimpään neulakintaat ovat säilyttäneet asemansa Itä-Suomessa, Savossa ja Karjalassa, jossa neulakintaita on käytetty lähinnä miesten työkäsineinä nahkarukkasten sisällä. Tavallisimmin neulakintaat tehtiin kotona kehrätystä omien lampaiden villasta ja niiden valmistustaito siirtyi sukupolvelta toiselle. Kalastajat käyttivät jouhesta tai sian villasta valmistettuja neulakintaita, koska ne eivät imeneet vettä. Nykyajan kumikäsineet ovat kuitenkin syrjäyttäneet kalastajien jouhikintaat jo kauan sitten.

Neulakinnastekniikka on edelleen käytössä Pohjoismaista ainakin Suomessa ja Ruotsissa, mutta vanhoja taitajia on enää vähän. Vielä 1800-luvulla neulakintaiden valmistaminen oli melko yleistä Itä-Suomessa. Kuitenkin 1900-luvun puolivälin jälkeen lisääntynyt työssäkäynti ja teollisesti valmistetut tuotteet ovat omalta osaltaan vähentäneet tarvetta tehdä kaikki käsityönä. Teollistuneessa yhteiskunnassa ei enää ollut aikaa eikä tarvetta opetella neulakintaiden valmistusta. Nykypäivänä keskiaikaharrastus ja vastapainon etsiminen teknistyvälle ja kansainvälistyvälle maailmalle voi ehkä kuitenkin herättää vanhoja käsityötaitoja uudelleen henkiin.


Valmistusvaiheet
Neulakintaan valmistusvaiheet on kuvailtu tässä hyvin lyhyesti ja pelkistetysti. Tarkempia ohjeita löytyy Martta Mäenpään verkko-oppimateriaalista sekä lähdekirjoista. Jotkut kansalais- ja työväenopistot sekä Karjalan Liitto järjestävät myös neulakinnaskursseja. 

  
Neulakinnas aloitetaan kärjestä ja työ etenee spiraalimaisesti ylhäältä alas kohti rannetta. Ensin tehdään vähän neulakintaan kärkeä pitempi silmukkaketju. Sen jälkeen käännytään toiselle kerrokselle kiinnittämällä seuraavat silmukat aina edellisen kerroksen silmukoiden reunaan.  

Neulakintaan kärjessä levennetään eli lisätään silmukoita, kunnes kämmenosa on tarpeeksi leveä. Peukalolle jätetään aukko. Neulakintaan varsi joko tehdään suoraksi, hieman leveneväksi tai kapenevaksi käyttötarkoituksen ja oman mieltymyksen mukaan. Neulakintaan suussa viimeiset silmukat kiristetään mahdollisimman huomaamattomiksi tai silmukoita pienennetään vähitellen.


Peukalo aloitetaan sille jätetyn aukon reunasta. Peukalo tehdään siis juuresta kärkeen. Peukalon päässä kavennetaan eli silmukoita vähennetään runsaasti. Peukalon pää joko ommellaan kiinni tai pujotetaan lanka viimeisen kerroksen silmukoiden yläreunojen läpi ja kiristetään aukko suppuun.

Valmiin neulakintaan suuhun voi esimerkiksi virkata erivärisen kerroksen tai ranneosan voi koristella kirjomalla.

Jos neulakinnas tehdään vanuvasta villalangasta (monet käsityövillalangat on käsitelty vanumattomiksi ja konepesun kestäviksi), ne voidaan myös vanuttaa kevyesti muokkaamalla lämpimän veden ja saippuan kanssa. Vanutettaessa käsine kutistuu ja tiivistyy jonkin verran.


Kuvagalleria


Tiesitkö, että..?

  • Kinnasneulalla voidaan tehdä silmukoita lukemattomin eri tavoin. Suomessakin neulakintaita on tehty eri seuduilla vähän eri tavoilla. Joka pitäjällä saattoi ennen olla oma tapansa, joka poikkesi hieman naapuripitäjän tavasta. Joitakin tapoja on kutsuttu 'suomeksi' tai 'venäjäksi' neulomiseksi.
  • Ennen vanhaan tytöt opetettiin tekemään neulakintaita noin 10 - 14 vuoden ikäisinä. Taito tuli oppia viimeistään ennen naimisiin menoa, koska käsineiden ja sukkien valmistus oli perinteisesti perheen naisten tehtävä. Lisäksi ainakin Etelä-Karjalassa tytön kuului antaa sopivalle kosijalle itse tehdyt kirjotut neulakintaat, niin sanotut sulhaskintaat. Sulhanen saattoi sitten päätellä, kuinka taitava käsityöihminen tyttö oli.
  • Aloitusta on pidetty kaikista vaikeimpana asiana neulakintaan valmistuksessa. Vielä 1900-luvun alkupuolella saattoi itäsuomalainen, neulakinnastekniikkaa opetteleva tyttö pyytää äitiään tekemään hänelle kopallisen neulakintaan aloituksia, joista oli sitten helpompi jatkaa työtä.
  • Neulakintaita käytettiin Itä-Suomessa myös maksuvälineenä vielä 1700-1800-luvuilla. Neulakintailla maksettiin ainakin sotaveroja Venäjälle sekä papille palkka vihkimisestä. Joutsenossa pappi kuulutti saarnastuolista 1860-luvulla, että vihkimisestä tulee maksaa joko pari kunnollisia neulakintaita tai sitten rahaa. Puikoilla neulotut lapaset eivät kelvanneet.

Alkuperäiset verkkosivut on tehty joulukuussa 1999 Joensuun yliopiston Tietokoneavusteinen opetus -opintokokonaisuuden harjoitustyönä. Tekijät - Kaisa Leisma, Riitta Herttuainen, Jarkko Kosonen ja Hanna Lipponen olivat silloin kasvatus- ja käsityötieteen opiskelijoita. Sivustolla näkyvien neulakintaiden tekijöitä ovat Laura Munnukka, Martta Repo, Tyyne Salmi ja Kaisa Leisma. Kuvat on tuottanut Kaisa Leisma.

Lisätietoa

Neulakintaisiin liittyviä linkkejä:

Lähteet:

  • Almay, M., Luutonen, M. & Mitronen, K. 1993. Sydämenlämmittäjä ja tikkuripaita. Perinteisiä neuleita Suomesta ja Eestistä. Tampere:Tammi.
  • Brodén, M. 1973. Nålbinding. Stockholm: LTs forlag.
  • Kaukonen, T.-I. 1960. Kinnasompelun levinneisyys ja työtavat Suomessa. Suomen Museo LXVII. Helsinki.
  • Kaukonen, T.-I.1985. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo: WSOY.
  • Koskennurmi-Sivonen, R.& Mikkilä, K. 1984. Peruskoulun neulekirja. Porvoo: WSOY
  • Leinonen, K. 2000. Neulakinnasperinne Suomessa. Joensuun yliopisto. Savonlinnan Opettajankoulutuslaitos. Pro gradu -tutkielma.
  • Manninen, I. 1992. Pohjoisen Karjalan vanhanaikainen talous historiallisten lähteiden mukaan. Historiallisia tutkimuksia V. Helsinki. Suomen historiallinen seura.
  • Vuori, P. 1981. Tulentallojain tarinoita II. Joutsenolainen kotiseutulukemisto 1720-luvulta 1860-luvulle. Joutsenon kotiseutuyhdistyksen julkaisu n:o 2. Lappeenranta.
  • Suomen Kansallismuseon kokoelmat.
Jaa somessa:
Punomo Logo

Kirjaudu Punomoon

Ei vielä Punomo tiliä? Rekisteröidy alla

Punomo Logo

Anna palautetta

Käyttäjiemme palaute auttaa Punomon kehittämisessä. Anna palautetta alla.