TARJA-KAARINA LAAMANEN 2010
TEKSTIILIN EETTISET KYSYMYKSET KÄSITYÖSSÄ
Pohdin tässä kirjoituksessa tekstiilin eettisiä kysymyksiä, jotka mielestäni liittyvät käsityöhön
ja erityisesti käsityön opetettavana aineena. Ajatukseni pohjautuvat luentoon, jonka esitin
Turussa käsityönopettajille ekoteko-nyyttäreillä 10.6.2010.
Eettisyys tarkoittaa ympäristötietoutta, jossa valinnoilla pyritään sekä ihmisten että eläinten
hyvinvointiin, luonnon monimuotoisuuden ylläpitämiseen sekä kestävään kehitykseen.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (POPS 2004, 41) on kirjattu yhdeksi
eheyttäväksi aihekokonaisuudeksi vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä
tulevaisuudesta.
Eettisyyskasvatus on vielä erikseen kirjattu uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen,
johon se ehkä myös perinteisimmin on ajateltu kuuluvan. Luontevaksi on myös nähty
ympäristö -ja luonnontiedon opetuksen tavoitteet oppilaan myönteisestä luonto -ja
ympäristösuhteesta, joka pitää sisällään luonnon suojelun ja kestävän kehityksen tavoitteita.
Maantiedon kohdalla on kirjattu luonnon- ja kulttuuriympäristöjen arvostaminen.
Kuvaamataidossa tavoitteina mainitaan, että oppilas oppii tarkastelemaan ja arvioimaan
taidetta, kuvaviestintää ja ympäristöä esteettisestä ja eettisestä näkökulmasta.
Ihmettelen miksi käsityön tavoitteissa eettisyydestä ei ole mainintaa, vaikka allekirjoittaisin
jokaisen edellä mainitun tavoitteen liittyvän vahvasti myös käsityön tavoitteisiin. Ehkä olisi
syytä ravistella perinteisiä oppiainerajoja ja nähdä eettisyys POPS :n tavoitteiden mukaan
eheyttävänä aiheena myös käsityön opetuksessa. Mielestäni ajattelussa ja asenteissa tulisi
tapahtua kokonaisvaltainen käänne, jotta kestävän kehityksen ja ekologisuuden elämäntapa
olisi mahdollista omaksua. Taito- ja taideaineet voivat antaa oman ja erityisen lisänsä
eettisten kysymysten käsittelyyn.
Aihe sisältää tietenkin paljon ristiriitaisuuksia ja arkaluonteisia asioita. Se voi siten herättää
myös tuskaa ja neuvottomuutta opettajissa miten asioita tulisi käsitellä. Silti kysymysten
äärelle näyttäsi olevan kiire; maailman tila huononee ennätysvauhtia ihmiskunnan toimien
takia. Olen tässä kirjoituksessa aloittanut asioiden ihmettelemisen ja tutkimisen, jotta voisin
saada tarttumapintoja hyvin monimutkaiseen ilmiöön. Olen siis vielä alkutaipaleella, sillä
asiaa tällä saralla riittää.
Esittelen seuraavassa ensin joitakin otteita suomalaisten kuluttajien eettisestä kuluttamisesta
ja siirryn siitä käsittelemään laajemmin tekstiilin elinkaareen liittyviä eettisiä ongelmia. Sitten
pohdin kahta viitekehystä, joita voitaisiin ehkä soveltaa eettisyyskysymyksien
ymmärtämiseen. Lopuksi pohdin käsityön opetusta ja eettisyyttä.
Suomalaisten eettinen kuluttaminen
Reilun kaupan ja muiden eettisten tuotteiden osuus on marginaalinen, vaikkakin kasvamassa.
Vaatteita ja kankaita ei ole kuitenkaan helposti saatavilla, mutta valveutunut kuluttaja löytää
niitä pienen vaivannäön jälkeen jonkin verran Internetistä. Kuluttajan valinnoissa kyse on
kuitenkin myös monista sosiaalisista ja kulttuurisista konventioista, ei pelkästään
saatavuudesta. Esimerkiksi urheilun fanikulttuuri tai muut ryhmään kuulumisen paineet
vaikuttavat suuresti nuorten valintoihin. Tämä on erityisen vahva tekijä pukeutumisessa.
Helsingin sanomissa haastateltiin muutamaa nuorta urheiluvälineiden ostopäätöksistä (HS
2.10.2010). Nuoret sanoivat suoraan, etteivät kysele tuotteiden alkuperää ostospäätöksessä,
tärkeämpää on mukavuus ja ulkonäkö. Haastattelusta ilmeni, että nuoret tiesivät
kyseenalaisista oloista, joissa vaatteet valmistetaan, mutta eivät välittäneet siitä.
Kirsi Niinimäen tutkimuksen mukaan kuluttajat puolestaan toivovat, että tuotteet eivät
erottuisi muista tarjolla olevista tuotteista radikaalisti; he eivät halua käyttää ekologisten
tunnusmerkkien mukaisia tuotteita. Eettinen tuote ei siis välttämättä saavuta kuluttajaa,
vaikka olisi tarjolla muiden tuotteiden rinnalla, koska tuotteelta puuttuvat ne mielikuvat, jotka
kytkisivät sen nykyisen kulutuskulttuuriin tai vallitseviin trendeihin.
Niinimäen tutkimuksen kuluttajat olivat kuitenkin kiinnostuneita eettisistä tekstiileistä ja
toivoivat lisää luotettavia merkintöjä tuotteisiin; monet olivat hämmentyneitä siitä, että
yrityksellä saattaa olla sekä eettisesti, että epäeettisesti tuotettuja mallistoja.
Luotettavimmiksi tiedon lähteiksi mainittiin ympäristömerkit ja sen jälkeen viranomaiset ja
kuluttajavirasto. Media arvioitiin samalle tasolle kuin yritysten oma informaatio tai
maahantuojien informaatio. 57,6 % vastaajista oli sitä mieltä, että tuotteista on vaikea löytää
merkintöjä sen ympäristön kuormittavuudesta tai eettisyydestä. Merkintöjä haluttaisiin myös
käytön ja huollon ympäristövaikutuksista. Koska tietoa ei löydy, kuluttajat ostavat edelleen
hinnan, ulkoisten seikkojen, mukavuuden, ergonomian ja käytännöllisyyden mukaan.
Ei liene yllätys, että yli puolet (58,8 %) oli sitä mieltä, että eettinen kuluttaminen on liian
kallista. 29, 7 % vastaajista oli valmiita maksamaan eettisistä tuotteista 10-14% enemmän.
Kyselytutkimukseen osallistui 229 nuorta aikuista tai aikuista kuluttajaa.
Niinimäki toteaa, että tulokset antavat ehkä liiankin positiivisen kuvan verrattuna
keskivertokuluttajaan. Useille eettiset ongelmat jäävät etäisiksi, koska niistä ei ole tarpeeksi
selkeää tietoa, eikä käytänteiden muutosta nähdä tällöin itselle tärkeäksi tai itseä
koskettavaksi asiaksi. Siksi olisi tärkeää, että tietoa tekstiilin elinkaaren vaikutuksista sekä
omista vaikutusmahdollisuuksista olisi helposti saatavilla tai, että siitä edes keskusteltaisiin
julkisesti. Seuraavassa esittelen joitakin tekstiilin elinkaareen liittyviä eettisiä ongelmia.
Tekstiilin elinkaaren eettiset ongelmat
Halvan työvoiman hyödyntäminen
Teollinen massatuotanto on siirtynyt halvan työvoiman maihin, joissa ei noudateta säädöksiä
inhimillisten työolosuhteiden järjestämiseksi. Tähän liittyy suuria ihmisoikeus rikkomuksia ja
nämä rikkomukset ovatkin ehkä eniten keskustelua herättänyt eettinen ongelma tällä hetkellä.
Ongelmiin ja rikkomuksiin on vaikea puuttua, koska tuotanto on erittäin sirpaloitunutta;
alihankkijoilla on alihankkijat, joilla taas on puolestaan alihankkijat. Länsimaiset yritykset
luistavat vastuusta teettämällä epäilyttävät tuotannon vaiheet mahdollisimman kaukana ja
monen mutkan takana omasta yrityksestä, tai ovat jopa tietämättömiä missä mikin vaihe
toteutuu. Tuotantolaitokset saattavat myös olla laittomia ja mahdolliset tarkastajat viedään
kriteerit täyttäviin mallitehtaisiin.
Eettiset ammattijärjestöt ovat auttaneet vähittäiskauppaa ja tuotemerkkejä tajuamaan
vastuunsa perustamalla codes of conduct eli ns. käyttäytymissäännöt, jotka kertovat ne
työntekijöiden oikeudet mihin yritys sitoutuu. Käyttäytymissääntöjen yleinen käyttö sekä
laatiminen painostavat yrityksiä sitoutumaan työntekijöiden perusoikeuksien noudattamiseen.
Ne antavat myös suuntaa lakien määräämiseen. Nämä säännöt ovat kuitenkin vapaaehtoisia;
yritys laatii ne usein itse ja lähettää tehtaille allekirjoitettaviksi. Säännöt voivat siis poiketa
paljonkin standardista, eikä niitä välttämättä noudateta (Fletcher, 2009). Tilanne
monimutkaistuu vielä, kun monet yritykset käyttävät samoja valmistajia ja lähettävät sitten
kukin omat sääntönsä tehtaille.
Tämän ongelman takia saksalaiset sisäänostajat loivat BSCI (Business Social Compliance
Initiative) -valvontajärjestelmän vuonna 2003. Sen piirissä noudatetaan yhteisiä eettisiä
ohjeita. Sen perustana on YK:n ihmisoikeuksien julistus, kansainvälisen työjärjestön ILO:n
sopimukset sekä kunkin tuottajamaan paikalliset lait. Tämä yhteinen järjestelmä helpottaa
paitsi tehdasta, niin myös jälleenmyyjää, kun jokaisen sisäänostajan ei tarvitse itse tarkastaa
käyttämäänsä tehdasta. Jäseniä BSCI -auditointijärjestelmässä on Euroopan laajuisesti 400
kauppaketjua ja myös suurimmat suomalaiset kauppaketjut. BSCI ei kuitenkaan takaa täysin
eettisiä tuotteita, koska auditointi ulottuu vain siihen tehtaaseen josta tuote lähtee Eurooppaan
(Yhteishyvä 6.10.2010; www.bsci-eu.org/index.php?id=2012).
Codes of conduct -säännöksiä voi etsiä kunkin yrityksen internet-sivuilta. Edellisen
perusteella ei voi kuitenkaan sokeasti luottaa, että yrityksen säännöstö todellakin pätee ja on
käytössä valmistajalla. Myöskään tuotteiden jälleenmyyjiltä tietoa on vaikea saada, ellei
tuotteita ole sidottu tarkkaillun, kansainvälisten sitoumuksien alle. Esimerkkinä ovat reilun
kaupan standardit, joihin sitoutumalla yritys voi saada tuotteisiinsa reilun kaupan merkin
osoituksena eettisistä tuotantoprosesseista.
Sustainable Fashion and Textiles -kirjan kirjoittaja, Kate Fletcher (2009) esittää, että
tarvittaisiinkin vahvempia sitoumuksia ja tarkempaa valvontaa, jopa painostusta, jotta
kattavampia sopimuksia saataisiin aikaan. Lisäksi yritysten käyttämät prosessit kaikkine
tehtaineen pitäisi tehdä läpinäkyviksi kuluttajille, esimerkiksi ulkopuolisten tarkastajien
avulla. Kyselemällä yrityksen toimintaperiaatteista ja ostamalla eettisesti tuotettuja tuotteita
kuluttaja voi osaltaan vaikuttaa siihen miten yritys tulkitsee kuluttajien tarpeita.
Eläinperäisten materiaalien teollinen massatuotanto
Villa
Useimmat kuluttajat tietävät ainakin jonkin verran ihmisiin kohdistuvista laiminlyönneistä
massateollisuudessa. Yhtä selvää ei ole, että myös eläimet kärsivät tuottamansa materiaalien
takia.
Vaikka villa onkin vähän pesua vaativa, maatuva ja siten ympäristöystävällinen kuitu, silti se
on eettisesti ongelmallinen. Esimerkkinä on australialaisten merinolampaiden kivulias
mulesing-käsittely jolla estetään lihakärpäsen muniminen merinolampaan peräaukkoa
ympäröivään villaan. Lihakärpänen aiheuttaa flystrike nimistä sairautta.
Lihakärpäsen munista kuoriutuvat toukat käyttävät ravintonaan lampaan lihaa, mikä aiheuttaa
lampaalle kuumetta, tulehduksia, kiputiloja ja jopa kuoleman. Lampaat ovat aikanaan olleet
tulokaslaji Australian eläimistöön, joten niillä ei ole luontaista puolustusmekanismia
lämpimässä ja kosteassa viihtyvää lihakärpästä vastaan. Lampaiden peräaukon kostea villa ja
merino-rodun poimuinen iho houkuttavat kärpäsiä.
Tässä Mulesing-menetelmässä lampaan jalat sidotaan yhteen ja lampaan peräaukon ympäriltä
leikataan saksilla suuri pala nahkaa ja villaa täysin ilman kivunlievitystä. Leikkaushaavaan
muodostuu ajan kuluessa arpikudos, johon lihakärpäsen on hankala munia.
Eläinlääkärit ovat arvioineet, että leikkauksesta aiheutuva kiputila voi kestää lampailla
viikkojen, jopa kuukausien ajan. Mulesing-leikkauksissa lampailta on mitattu yli
kaksinkertaisia stressihormonitasoja. Leikkaus ei myöskään ehkäise täysin munimista, vaan
leikkaushaava voi myös itsessään houkutella kärpäsiä. Lisäksi mulesing voi tutkimusten
mukaan altistaa lampaan nivelrikolle ja emätinsyövälle sekä leikkausarven palovammoille
auringossa.
Mulesing-käsittelylle on vaihtoehtoina mm. lampaiden tehostettu yksilöllinen tarkkailu,
jolloin kärpästen muninnan havaitseminen ja hoito tapahtuu aikaisessa vaiheessa, parempi
ruokavalio, lampaiden jalostus niin, että niiden iho on sileämpi (poimut houkuttavat
kärpäsiä), lampaiden kasvatus pienemmissä laumoissa (tarkkailu helpottuu, suuret laumat
houkuttavat kärpäsiä).
Lisäksi suunnitteilla on mm. rokotteita, uusia kärpäskarkotteita ja lampaiden ihoa kovettavia
ja kuolettavia kemikaaleja, jotka eivät kuitenkaan ole eläinystävällinen vaihtoehto. Myöskään
lampaiden nukuttaminen toimenpiteen aikana ei ole ratkaisu, sillä se ei poista pitkäaikaisia
kiputiloja. Suurin syy vaihtoehtojen hylkäämiselle tai kehittelylle on ollut se, että ne vievät
enemmän aikaa ja rahaa kuin mulesing. Käytäntö on jo kielletty kaikissa muissa maissa
paitsi Australiassa. Maan oli määrä lopettaa käytäntö viimeistään 2010 mutta päätös
peruutettiin (www.animalia.fi).
Osa isoista vaatemerkeistä on aloittanut boikotoimaan australialaista merinovillaa ja
jälleenmyyjät ovat asiasta tietoisia. Mulesing-vapaita lankamerkkejä, jotka ainakin ovat
ilmoittaneet boikotoivansa austarlialaista merinovillaa ovat:
- Trelisken luomumerino (Uusi-Seelanti
- Patons Classic Merino Wool (Kanada)
- Andy's merino (Yhdysvallat)
- Lumpy Bumpy (Yhdysvallat)
- Malabrigo (Uruguay)
- Manos del Uruguay (Uruguay)
- Hand Painted Yarn (Uruguay)
- Minimundus
- Disana
- Cosilana
- Engel
- Novita
Villaan liittyy myös muita ongelmia. Isot laumat aiheuttavat eroosiota, erilaisten myrkkyjen
käyttö loisten torjunnassa sekä hormonit ovat vaaraksi ihmisille ja luonnolle. Raakavillan
pesu aiheuttaa myös vesistöjen saastumista jos jätevesiä ei käsitellä oikein.
Onneksi suomalainen villa on vielä suhteellisen ekologista ja eettisesti tuotettua tarkkojen
määräysten sekä pienempien lammasmäärien takia.
Nahka
Haluan kiinnittää huomiota myös nahan eettisiin kysymyksiin. Nahka on lihateollisuuden
tärkein sivutuote ja suurin osa markkinoilla olevasta nahasta tulee tehotuotantotiloilta.
Lihateollisuus tarvitsee nahoista saatavat tulot, jotta lihan hinta pysyy alhaisena. Lihan
hinnan pysyessä alhaalla sen kulutus pysyy luonnollisesti suurena. Tehotuotettu liha on
erittäin epäekologista, aiheuttaen valtavat hiilidioksidipäästöt ja vedenkulutuksen.
Eläinten tehotuotannon ylläpitäminen on siis moninkertainen eettinen ongelma. Nahan
tuotanto ei kuitenkaan aina liity teuraseläimen nahkan hyödyntämiseen. Erityisen ylellisenä
pidettyä nahkaa saadaan abortoiduista vasikoista ja karitsoista. Lisäksi nahkaa saadaan sitä
varten tuotetuista eläimistä esimerkiksi Intiasta, eikä lehmiä suinkaan kohdella hyvin.
PETA:n (People for Etchical Treatment of Animals) tutkinnat lehmien teurastamisesta
paljastivat, että Intiassa vanhat lehmät myydään huutokaupalla ja kävelytetään pitkiä matkoja
laittomiin eläinkuljetuksiin. Usein marssista loukkaantuneet eläimet tungetaan kuorma-
autoon jossa 50 eläintä laitetaan 12 eläimelle tarkoitettuun tilaan. Sen jälkeen lehmät
kuljetetaan kuoppaisia teitä pitkin antiikkisiin teurastamoihin, joissa jalat sidotaan kiinni ja
kurkku leikataan auki. Intialainen ilmasto luo kauhistuttavat olosuhteet näille
laiminlyönneille ja usein eläimille tuotetaan myös tahallaan kipua (www. peta.org).
Nahkateollisuus käyttää myös kissan- ja koirannahkoja. On arvioitu, että kymmeniä, ellei
satoja tuhansia kissan- ja koirannahkoja liikkuu EU:n markkinoilla vuosittain, ja että kissoja
tarhataan myös EU:ssa niiden nahan takia. Kulkukoirat ja -kissat päätyvät usein nahoiksi.
USA on jo kieltänyt kissan- ja koirannahkojen kaupan alueellaan, mutta Euroopan maista
vastaavan päätöksen on tehnyt vasta Italia.
Kaupan on myös eksoottisista eläimistä, kuten strutseista ja alligaattoreista otettuja nahkoja.
Myös kenguruita, seeproja, villisikoja, hylkeitä, kilpikonnia, liskoja ja käärmeitä metsästetään
nahan vuoksi. Liskot ja käärmeet saatetaan keittää elävältä nahan oletetun notkeuden
lisäämiseksi. Osa lajeista on uhanalaisia. Kuluttaja ei yleensä tiedä, minkä eläimen nahasta
esimerkiksi kengät, lompakko tai vyö on tehty (www.animalia.fi).
Väite, että nahka on ainoastaan lihateollisuuden sivutuote, ei pidä siis paikkaansa; miljoonia
eläimiä tapetaan vain niiden nahan vuoksi joka vuosi. Nahka ei myöskään ole
ympäristöystävällinen tuote, koska sen tuotantoon liittyy samat ympäristöongelmat, kuin
lihan tuotantoon. Ja, vaikka nahkaa voidaan sanoa kestäväksi ja uusiutuvaksi materiaaliksi,
ongelmallista on, että kestävyys saadaan aikaan nahan parkitsemisella. Siinä käytetään hyvin
myrkyllisiä kemikaaleja, kuten vaarallisia mineraalisuoloja, arsenikkia, formaldehydia, hiili-
terva-johdannaisia, syanidi-pohjaisia öljyjä, kromia ja värjäysaineita. Nahkatehtaat
saastuttavat vesistöjä päästöillään, ja niiden työntekijöillä on selvästi kohonnut syöpäriski
keskivertoon verrattuna. Nykyään suurin osa teollisuuden käyttämästä nahasta parkitaan
maissa, joissa ympäristönsuojelu ei ole vielä teollisuusmaiden tasolla ja koska likavesien
puhdistus on lähes olematonta, nämä aineet pääsevät saastuttamaan vesistöjä.
Kasviparkitseminen on ekologisempi vaihtoehto perinteisille parkitsemisaineille. Kehitteillä
on myös ympäristöystävällisempää ja laadukkaampaa tekonahkaa (www.vihreatvaatteet.fi).
Kuitujen viljely
Kuitujen viljelyyn liittyy myös omat ongelmansa. Eettisyyden määritelmä pitää sisällään
luonnon monimuotoisuuden ylläpitämisen. Luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen sopii
myös kantavaksi periaatteeksi puhuttaessa kestävästä kehityksestä tekstiileissä. Tekstiileissä
monimuotoisuutta ei nimittäin ole, vaan markkinoilla on massiiviset määrät samanlaisia
vaatteita rajoittuneista materiaaleista. Puuvilla ja polyesteri kattaa 80% käytetyistä
materiaaleista ja niillä molemmilla on kyseenalaiset vaikutukset ympäristöön. Puuvillan
kasvatus kuluttaa vettä, myrkkyjä ja öljyä. Synteettisten kuitujen valmistaminen taas kuluttaa
energiaa ja uusiutumattomia resursseja (Fletcher, 2009).
Voidaan todeta, että kumpikaan kuiduista ei siten ole ekologisten tai eettisten näkökulmien
valossa hyvä valinta. Kuitenkin nämä materiaalit ovat suosittuja; 2005 polyesterin osuus
markkinoista oli kaksinkertaistunut 15 vuodessa ja se on nyt siis ylittänyt puuvillan
yksittäisenä suosituimpana materiaalina, mutta samalla myös puuvillan kysyntä on kasvanut.
Tämä on vaikuttanut tuotannon keskittymiseen tietyille maatalous- tai tuotantokeskuksille.
Keskittyminen puolestaan kasvattaa suurten ekologisten katastrofien riskiä. Se saa myös
sektorin vähemmän joustavaksi muutoksiin maailmanlaajuisesti ja se vähentää kuluttajan
valinnan -ja vaikutusmahdollisuuksia (Fletcher, 2009).
Kuidut pitäisi tuottaa paikallisemmin, alueellisten kuitujen tuotantona. Se tarjoaisi myös töitä
paikalliselle väestölle jolloin seurauksena voisi olla enemmän terveitä ja sosiaalisesti vahvoja
ympäristöjä. Korvaamalla puuvillan tuotantoa hiilidioksidineutraaleilla kuiduilla, kuten
bambulla ja lyocelilla tai korvaamalla synteettiset kuidut uusiutuvilla selluloosakuiduilla,
kuten (luomu) puuvillalla, lyocelilla, sekä uusilla synteettisillä maissi- tai soijakuidulla,
saataisiin tuotantoa kestävämpään suuntaan (Fletcher, 2009).
Luomupuuvilla olisi helppo siirtää jo olemassa oleville tuotantolinjoille ja se vastaisi
ihmisten nykyisiin tottumuksiin. Luomupuuvilla on yhtä laadukasta kuin tehostetussa
tuotannossakin. Ongelmana on luomupuuvillan pienempi tuottavuus, joka voi olla jopa 50%
vähemmän kuin tehotuotannossa. Se ei houkuta viljelijöitä. Siksi luomupuuvilla kattaa vain
0,18 % puuvillan kysynnästä ja 1% puuvillan kokonaismarkkinoista. Fletcherin mukaan
toisena vaihtoehtona voisi olla vähäkemikaalisen puuvillan viljely, jossa biologiset
torjuntamenetelmät on yhdistetty perinteisempiin tuholaistorjunta menetelmiin. Nämä
yhdistetyt menetelmät voisivat vähentää kemikaalien käyttöä jopa enemmän kuin
luomuviljely, koska useampi maanviljelijä pystyisi sitoutumaan siihen ja siten enemmän
maa-alaa saataisiin ekologisemman viljelyn piiriin (Fletcher, 2009).
Vaihtoehtoisia kuituja
Mainitsemani maissikuitu tarjoaa ehkä tulevaisuudessa vaihtoehdon synteettisten kuitujen
markkinoille. PLA (polylactic acid) on täysin uusi synteettinen kuitu joka saadaan 100%
uusiutuvista lähteistä, pääasiassa maissista. Sen valmistaminen vie vähemmän energiaa ja
aiheuttaa vähemmän päästöjä kuin tavanomaisten synteettisten kuitujen valmistaminen.
Tulevaisuudessa PLA:ta voidaan tuottaa myös muista kuin ruokaraaka-aineista, kuten
ruohosta tai biomassasta. PLA on siten biohajoava, mutta vain teollisissa olosuhteissa, eikä
sitä voi tällä hetkellä muutoinkaan kierrättää. Hiilijalanjälki ei näin pienene merkittävästi.
Poikkeuksena tähän on vaihtoehdon keksinyt Biocor-niminen amerikkalainen yhtiö
(http://biocor.org/), joka ostaa PLA muovia ja käsittelee sen alkuperäiseen olomuotoonsa.
Tämän jälkeen se voidaan taas käyttää uudelleen ja uudelleen. Yhtiön mukaan yhden
kaupungin tuottama PLA riittää aina uudelleen käytettäväksi, jolloin uutta materiaalia ei enää
tarvittaisi tuottaa ollenkaan.
PLA:ta on käytetty myös muovin korvaajana ja koska vain 3-5 % muovista kierrätetään, on
kyseessä mittavat hyödyt. Meressä kelluu tällä hetkellä kaksi Pohjois-Amerikan kokoista
aluetta muovisilppua ja sen haitat ovat ekosysteemille kohtalokkaat.
PLA:sta tehty tekstiilimateriaali muistuttaa paljolti polyesteriä, mutta ongelmana on
Fletcherin mukaan alhainen sulamislämpötila, joten se ei ole sovelias tiettyihin
prosessointeihin eikä myöskään silitykseen. PLA-kangas alkaa sulaa niissä asteissa, missä
polyesteriä ja puuvillaa voidaan silittää. Siksi ei ole paljon hyödynnetty vaateteollisuudessa,
koska vaatii vielä jatkokehittelyä saavuttaakseen erinomaiset ominaisuudet ja kestävyyden
(Fletcher, 2009).
Vaikka PLA-kangasta ei olekaan vielä saatavilla, niin lankaa tuotetaan. Käsityön nyyttäreillä
sain käsiini maissikuidusta tehtyä lankaa. Sitä valmistaa kiinalainen Soysilk
(www.soysilk.com) ja tuontiyrityksenä toimii South West trading Company (SWTC). Heidän
valikoimistaan löytyy myös soija-, maito- ja kitiinikuiduista valmistettuja lankoja. Nämä
langat ovat myös löytäneet tiensä suomalaisiinkin lankojen jälleenmyyntipisteisiin.
Mutta kuten edellä mainittiin, kuumimpia lämpötiloja maissilanka ei siedä. Vaikka langan
tuntu on hyvin puuvillamainen, sulaminen alkaa kokeiluni perusteella kahden pisteen eli noin
150 asteen kohdalla.
Kuitujen kierrätys
Ennekuin uusiutuvat kuidut saadaan mittavampaan käyttöön, täytyisi jo olemassa olevat
materiaalit kierrättää tehokkaasti. Tekstiilien kierrätys on kuitenkin valitettavan vähäistä,
vaikka sillä saataisiin aikaan todellisia taloudellisia säästöjä.
Kierrätyskuitujen valmistus vaatii vähemmän energiaa ja kuluttaa vähemmän luonnonvaroja
kuin alusta asti valmistettu. Esimerkiksi kierrätysvillakankaan valmistus vie puolet
vähemmän energiaa kuin uudesta villasta valmistettu. Pieni tarjonta kierrätetyissä
materiaaleissa kielii, että tarjolla on liian halpoja uusia materiaaleja ja liian vähän
teknologisia innovaatioita kierrätyksen järjestämiseksi. Tekokuidut kierrätetään
kemiallisesti, jolloin kuidun laatu ei huonone (yleisin kierrätetty tekokuitu on polyesteri eli
kierrätetty PET, jota voidaan tehdä muovipulloista tai vanhoista polyesteri-vaatteista).
Luonnonkuitujen kierrätys on hankalampaa koska niiden laatu heikkenee mekaanisessa
prosessoinnissa. Uusia tekniikoita luonnonkuitujen jatkojalostukseen kehitellään parhaillaan.
(Fletcher, 2009; www.vihreatvaatteet.fi)
Enemmän kuin miljoona tonnia tekstiiliä heitetään pois vuosittain. Poisheitetystä tekstiilistä
50 - 97 % olisi kierrätyskelpoista, silti esimerkiksi englannissa vuosittain kierrätetään vain 25
%. (www.wasteonline.org.uk/resources/InformationSheets/Textiles.htm.). Kirpputorivaatteet
ovat jo pitkän aikaa sitten saavuttaneet suosion ja tuunausta harrastetaan ahkerasti, jopa
muoti-ilmiöksi asti. Järjestöjen keräyslaatikotkin ovat tuttuja suurelle osalle ihmisistä. Hyvä
näin, sillä jopa 70 % maapallon väestöstä käyttää kierrätysvaatteita. He eivät tee sitä
kuitenkaan muodin takia, vaan siksi, että ovat todella köyhiä. Näillä ihmisillä ei ole usein
muutakaan vaihtoehtoa. Kehittyneet maat siis vaatettavat suurimman osan kolmannen
maailman väestöstä (twaste.com;
www.wasteonline.org.uk/resources/InformationSheets/Textiles.htm.).
Kuidusta kuluttajalle ja jätteeksi
Tietenkään raaka-materiaalin hankinta ei ole se ainut ekologisesti ja eettisesti ongelmallinen
vaihe. Inhimillisten oikeuksien laiminlyöntien lisäksi tekstiilin valmistukseen, ylläpitoon sekä
jätteeseen liittyy yllättävän paljon ympäristöä kuormittavia tekijöitä. Fletcher (2009) esittelee
yksityiskohtaisesti tekstiilin valmistuksen erilaisia haittoja; esimerkiksi, kaikki kolme
tekstiilikuidun prosessoinnin vaihetta tarvitsevat liukasteita (kehräys), öljyjä (neulonta) tai
pinnoitteita (kudonta) vahvistamaan ja suojaamaan kuitua kankaan valmistuksessa. Nämä
pinnoiteaineet ja liukasteet pestään pois kankaasta ennen värjäystä ja ne ovat vaikeasti
hävitettävää jätettä.
Teollisuudessa on paljon käytänteitä, jotka voitaisiin muuttaa ekologisimmiksi, jos vain
haluttaisiin. Fletcher on koonnut kirjaansa näitä käytänteitä (”best practices”) jokaiselle
kankaan valmistuksen vaiheelle. Ne ovat avuksi esimerkiksi kankaitten tilaajille ja
jälleenmyyjille, jotta he voisivat vaatia uuden materiaalin tuotannossa ekologisempia
vaihtoehtoja. On aiheellista kysyä voisivatko myös suomalaiset kankaiden jälleenmyyjät
seurata näitä ohjeistuksia? Tai voisiko niitä vaatia noudattamaan näitä ohjeistuksia?
Vaikka edistystä on tapahtunut teollisuudessa, ongelmallista on se, että valmistajat eivät
toteuta innovaatioita kokonaisvaltaisesti. Ne jäävät ovat yksittäisiksi innovaatioiksi sille
sektorille, joka vahvistaa kussakin yrityksessä parhaiten teollisuuden statusta, muut systeemin
käytänteet saattavat jäädä edelleen retuperälle. Esimerkiksi, jos tehdas päättää puhdistaa
kankaan värjäyksen jätevedet, silti itse värjäysaineet jäävät myrkyllisiksi. Tai jos valmistaja
päättää muuttaa pakkauksen kierrätysversioksi, se ei vähennä tuotantoprosessin saasteita tai
pakkaamis-toimintaa tai pakkausjätettä. Päästöjä syntyy tietenkin myös siitä, että tuotetta
kuljetetaan pitkiä matkoja (Fletcher, 2009).
Tekstiilien tiuha kulutustahti ja ylläpito tuottavat yllättävän suuria päästöjä. Alankomainen
tutkimus osoitti, että vaatetta säilytetään kaapissa kolme vuotta ja viisi kuukautta, ja sitä
pidetään sinä aikana 44 kertaa. Tekstiilien käyttöikä on siis harmillisen pieni. Vaatteita myös
pestään liian usein suhteessa kuinka likaisia ne oikeasti ovat. Vaatetta pidetään pesukertojen
välissä keskimäärin 2.4 - 3.4 kertaa. Pesemistottumukset ovat enemmän kulttuurisidonnaisia,
kuin todenmukaisesti vaatteen likaisuuteen liittyviä asioita. Peseminen ei ole mikään
vähäinen asia sillä esimerkiksi polyesteri paidan peseminen sen elinkaaren aikana vie kuusi
kertaa enemmän energiaa, kuin sen valmistaminen vei alun perin. Puolittamalla pesukertojen
määrä, myös vaadittava energia puolittuu (Fletcher, 2009). Tekstiilin ylläpidon vaikutuksista
ei ole vielä paljon tarjolla tietoa kuluttajalle, vaikka vaikutukset ovat näin massiivisia.
Tekstiili-alan tutkimus on tosin reagoinut ylläpidon aiheuttamiin ongelmiin; esimerkiksi
kehitteillä on vaatteita joista voi irrottaa hihat ja kaulukset erikseen pestäviksi. Fletcher
kertoo myös ratkaisusta tuottaa tietyssä ajassa maatuvia tekstiilejä halpaketjuille; nopeaan
kulutuksen tarpeisiin, ja esimerkiksi alusvaatteisiin, joita pestään usein. Hän ehdottaa myös
entistä kattavampaa vuokrauspalvelun kehittämistä. On myös herätelty ajatusta siitä, että
tuotteen jätekulut olisivat valmiiksi tekstiilin hinnassa ikään kuin panttina. Kuluttajalla olisi
mahdollisuus palauttaa tuote takaisin käytön jälkeen ja saada panttinsa takaisin.
Jätteen osalta haasteena länsimaissa näyttäisi olevan tällä hetkellä vielä se, mihin
rikkinäiset tekstiilit voisi kierrättää. Ne joutuvat usein sekajätteeseen ja sitä kautta
kaatopaikoille. Joillakin talouksilla on käytössään energiajäte, jonne myös tekstiilijäte
kuuluu jos sille ei keksi kierrätyskäyttöä. Energiajätteenkeräys ei kuitenkaan ole vielä
kattavasti käytössä, joten muita keinoja pitäisi hyödyntää. Sain selville, että ainakin
pääkaupunkiseudun kierrätyskeskus ottaa vastaan valmiiksi leikattua matonkudetta sekä
kangastilkkuja askartelupörssiin. Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kissatalo ottaa
vastaan ohutta puuvillalumppua siivousräteiksi sekä täkkejä, tyynyjä ja toppavaatteita
eläinten alustoiksi. Uudenmaan alueen marttayhdistykset järjestävät ainakin huhti-
toukokuussa lumppukeräyksiä (www.helsinki.fi/jarj/symbioosi/kierratys/tekstiilit.html.).
Jyväskylässä toimii katulähetyksen kierrätys- ja työllistämisyksikkö Jyka tuote, joka
pyrkii kierrättämään Jyväskylän alueen poistotekstiilit uusio- tai energiakäyttöön
(www.jyvaskylankatulahetys.fi/index.php?id=313). Kuopiossa puolestaan EkoKuopio
työvalmennussäätiö vastaanottaa tekstiilijätettä uusiokäyttöön (www.ekokuopio.fi).
Luultavimmin samankaltaisia käytänteitä on ympäri maata. Kekseliäälle käsityöläiselle
tekstiilijäte ei ole useinkaan ongelma, haasteena onkin ne kuluttajat, joille rikkinäinen
tekstiili näyttäytyy auttamatta kaatopaikkajätteenä.
Myös teollisuus tuottaa massiiviset määrät jätettä, jopa suoraan kaupan hyllyiltä.
Vaatekauppoihin toimitetuista vaatteista jopa viisi prosenttia saattaa jäädä myymättä. Turun
Sanomien mukaan Pelastusarmeijan, UFF:in ja SPR:n tapaiset avustusjärjestöt ottaisivat
mielellään myymättömät vaatteet vastaan, mutta monikaan liike ei ole siihen halukas, syynä
on yrityksen maine tai kenties kova verotus, joka estää lahjoitusten tekemisen.
Tämänkaltaisten asioiden esilletulo vähentää monen kuluttajan motivaatiota kierrättää.
(http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/08/myymatta_jaaneet_vaatteet_hyvantekevaisyyden_sijast
a_kaatopaikalle_964181.html)
Herää kysymys miksi suomen jätelaki laahaa vuosikymmeniä jäljessä yleisestä ekologisesta
kehityksestä ja näin järjettömät käytänteet sallitaan?
Eettisiä viitekehyksiä
Olen tiedonhankinnan ohessa halunnut etsiä laajempia viitekehyksiä tai näkökulmia, jonka
mukaan voisin eettisiä kysymyksiä jäsentää. Eräs lähtökohta on pohtia sitä miten kohtaamme
materian, mitä siitä ajattelemme ja miten sitä arvotamme/arvostamme. Filosofi Jane Bennet
(2010) on pohtinut ihmisen ja materian välistä suhdetta (materia tarkoittaa tässä olentoa tai
ainetta, joka ei ole ihmisen kaltainen). Bennetin mukaan ihmisen käsittäminen aktiiviseksi
toimijaksi, joka hyödyntää passiivista materiaa on lähtökohtaisesti väärin. Jos käsittäisimme,
että materialla on aktiivisempi olemus, saattaisimme myös arvostaa sitä eri tavoin.
Bennetin sanoin, ne mielikuvat jota meillä on materian välineellisestä arvosta ruokkivat
ihmisen valloittamiseen ja kulutukseen liittyviä ylimielisiä arvoja. Ja ne mielikuvat
estävät meitä havaitsemasta (näkemästä, kuulemasta, haistamasta ja maistamasta)
materiaalisia (nonhuman) voimia kokonaisessa mittakaavassaan. Materian voimat voivat
auttaa tai tuhota, rikastuttaa tai tehdä mahdottomaksi, kohottaa tai alentaa meidät, eli joka
tapauksessa, pyytää huomiotamme tai jopa kunnioitustamme (Bennet, 2010).
Bennet puuttuu argumenteillaan nykyihmisen tapaan ohittaa elämälle olennaisia asioita,
kuten materian. Käsityössä materian olemus ja sen haasteet kohdataan kuitenkin
konkreettisesti. Lisäksi käsityöllä on myös aina ulottuvuus yhteiseen käsitysmaailmaan.
Siksi käsityö tarjoaa sekä konkreettisia että filosofisempiakin välineitä eettisten
kysymysten pohtimiseen.
Toinen esittelemäni näkökulma on yhteiskunnallisempi. Näyttäisi hyvinkin selvästi, että
nykyinen tavaroiden tuottaminen ja kuluttaminen on liikaa ekosysteemille ja ihmisille, oli se
sitten kuinka ekologista hyvänsä. Ihmiskunta käyttää tällä hetkellä 1,4 maapallon
luonnonvarat jo vuodessa. Tämä johtuu siitä että kulutamme maapallon resursseja jätteeksi
nopeammin, kuin saamme jätettä takaisin resursseiksi. Jos nykyisen kaltainen kulutus jatkuu,
tarvitsemme ensivuosikymmenen puolessa välissä kahden maapallon luonnonvarat
(www.footprintnetwork.org/en/index.php/GFN/page/world_footprint/). Ei ole muuta
vaihtoehtoa kuin vähentää kulutusta, eikä se tapahdu ellei asioiden kulkuun puututa.
Degrowth-liikkeen tavoitteena on tarjota vaihtoehtoja taloudellisen kasvun diskurssille.
Ongelmallista on, että poliittiset johtajat ovat jääneet kiinni ajatukseen, että jatkuva
talouskasvu on välttämätön, vaikka se ei ole tarjonnut hyvinvointia. Päästöt ovat kasvaneet
eikä köyhyyttä ole poistettu. Ihmisille uskotellaan myös, että talouskasvu olisi edellytys
kestävälle kehitykselle. Se on monille todella hämmentävää ja vaikeaa ymmärtää.
Todellisuudessa talouskasvu mitätöi tehokkuuden lisäykset ja talouskasvua onkin
ylläpidettävä talouskasvun itsensä takia.
Degrowth-liike kannattaa tuotannon ja kulutuksen vähentämistä ilman, että syntyy
työttömyyttä tai köyhyyttä. Degrowth ajatusten mukaan ympäristöveroja pitäisi korottaa
voimakkaasti ja raha jakaa ihmisille perustulona. Tämä siksi, ettei jatkuvaa kasvua tarvittaisi
vain työllisyyden takia.
Nykyisen talouskasvu -ajattelun taustalla on arvo vääristymä. Talouden pitäisi olla väline, ei
itseisarvo. Timo Järvensivun mukaan kasvumania on vahvasti sidottu barbaariseen
voittamisen etiikkaan, johon myös Bennetin ajatukset liittyivät. Hyvinvointia tulisi pohtia
muun kuin talouskasvun näkökulmasta ja valtiota pitäisi mitata sen mukaan miten hyvin he
huolehtivat ihmisestä ja ympäristöstä. Yhdyn Järvensivun tiivistykseen, että kulttuurinen ja
filosofinen ymmärrys eli sivistys on paras ase taloudellisen kasvun ajattelua vastaan
(www.degrowth.fi).
Käsityönopetus ja eettisyys
Voisiko käsityöstä löytyä yksi talouskasvusta irti pyristelevä tila, joka tarjoaisi myös edellä
mainitun kaltaista sivistystä? Mitä se voisi käsityössä olla?
Käsityön opetuksessa on hyvä tilaisuus herätellä ajatuksia esimerkiksi siitä mistä
kiinnittymisen kohteet ja halut tietynlaisiin tavaroihin tulevat alun perin. Miten paljon itse
asiassa olemmekaan vaatteillamme ja muilla tavaroilla sitoutuneet tietynlaisiin kulttuurisiin
kuvastoihin, joita toistamme päivästä toiseen? Millaisella koneistolla esimerkiksi media
toimii ja esittää meille valmiita muotoja olla?
Koen tärkeäksi sen, että nuori tunnistaa mainonnan vetoavan mielikuvilla ja tehdyillä
tarpeilla. Vaarana on, että yltäkylläinen materiaalinen tarjonta luo liian monia kohteita joihin
voisi kiinnittyä, rooleja joihin voisi astua ja paineita mihin ryhtyä. Aikuisenkin on vaikea
rajata valintojaan, saati sitten nuoren.
Tuomalla kulutuksen itsestäänselvyyksiä kriittisen katseen alle voidaan ehkä saada
mahdollisuus etsiä omaa identiteettiä muualtakin kuin kulutuksen kuvastoista; pohtia näitä
asioita oman tekemisen äärellä yhdessä ja yksin. Keskustelut mahdollistuvat erityisen hyvin
käsitöissä siksi, käsitöissä ollaan tekemisen kautta läsnä ihan eri tavalla kuin "tieto"-aineissa;
on tunne, että tässä ollaan tietty aika ja jaetaan se puuha mihin on ryhdytty. On yhteinen tila,
aika pysähtyä ja kiinnittyä edes hetkeksi, jos vain niin halutaan.
Ihmisellä on tarve etsiytyä näihin kiinnittymisen tiloihin. Valitettavasti näyttää siltä, että
nykyaika on luonut tiloja, joihin ei pysty kiinnittymään pysyvästi tai jotka ennemmin
eristävät kuin yhdistävät ihmisiä. Tällaisella niin sanotulla "liikkuvalla lattialla" tuntee
helposti olevansa jäljessä jostakin trendistä, tai epämuodikas, ja aina on kiire päivittää
"lookkinsa" ajan tasalle. Silti ihmiset eivät ole onnellisia. Siksi ehkä virtuaaliset tilat
kasvattavat suosiotaan ja yhä useampi hakeutuu käsityökurssille tai joogaamaan.
Hitauden opettelemisen voi siis aloittaa käsityössä kunnon pohdinnalla miksi tuotteita
tehdään ja mistä materiaalista niitä kannattaisi tehdä. Tai miksi ylipäänsä haluan juuri tämän
kaltaisen tekstiilin? Se tarkoittaa käytännössä kunnollista suunnittelua alusta lähtien sekä
koko tuotteen elinkaaren ajattelua. Myös kierrätysmateriaalista tehdyt tuotteet ansaitsevat
suunnittelun, jopa vielä enemmän. Välillä näyttää, varsinkin käsityönä tehtyjen
kierrätystuotteiden osalta, että suunnittelun osuuden ohi on ikään kuin hypätty suoraan
valmiiseen tuotteeseen. Toimimattomuus, omituiset materiaaliyhdistelmät tai kankea
muotokieli eivät takaa tuotteelle jatkoelämää, vaan tuote ja sitä myötä materiaali, joutuu
mutkan kautta jälleen jätteeksi muiden joukkoon.
Mielestäni kierrätysmateriaali täytyy ottaa erityisenä haasteena, jonka työstämiseen uhrataan
ongelmanratkaisun ja luovuuden taitoa sekä aikaa. Materiaalin arvostus tulisi siis olla
itsestäänselvyys. Töiden ei tarvitse toki olla aina uniikkeja, käytössä voi olla myös hyviksi
havaittuja malleja tai ohjeita, joita esimerkiksi internetin käsityöblogit on pullollaan. Hyviä
malleja voidaan myös yhdessä oppilaiden kanssa etsiä varastoon, jolloin samalla kehittyy
hyvän suunnittelun ja laadun arviointitaitoja. Myös ryhmäsuunnittelu voi olla hyvä alku
suunnittelun prosessin harjoitteluun sekä kierrätysprojektien toteuttamiseen.
Toisaalta vastakohtana tuotteen suunnittelulle, haluaisin kysyä tarvitseeko kaikesta käsityössä
tehtävästä tulla käytettävä tuote; voisiko materiaalille toisinaan löytyä ilmaisullisempaa
käyttöä tai voitaisiinko käsityön rajoja laajentaa ja yhdistää mukaan eläytymiseen tähtääviä
moniaistisia menetelmiä tai jopa kannanottoja?
Itseäni on pysähdyttänyt tanssija ja taitelija Nick Caven värikkäät ja kiehtovat puettavat
teokset. Teokset on tehty niistä materiaaleista mitä hän löytää ympäristöstään. Teokset on
nimetty äänipuvuiksi, koska niillä liikkuessa puvusta syntyy ääniä. Näillä puvuilla on myös
tarkoitus ottaa kantaa.
Ajattelen näiden pukujen kohdalla aina sitä vinhaa tunnetta, joka tulee kehon ja materian
liikkeestä, sitä samaa kun lapsena pyöritti kellohametta tai puki ylleen mahtavan
näytelmäasun. Mielestäni Caven hahmoihin liittyy myös jotakin inhimillisyyden perusasioita,
joita on vaikea pukea sanoiksi, ehkä liittyen juuri eläytymiseen ja kokemukseen toisenlaisen
olennon nahkoihin menemisestä. Tästä inspiroituneen ajattelin, että voisiko koulun näytelmä
tai muu projekti lähteäkin liikkeelle vain löydetyistä materiaaleista, joiden ehdoilla oppilaat
kehittäisivät tarinan, hahmot ja ilmaisumuodot?
Tai voisiko käsityön viedä ulos koulusta muussakin muodossa kuin neule-graffittina?
Mainion esimerkin tämän kaltaisesta työskentelystä saa Helsingin yliopiston
käsityönopettaja-opiskelijan gradu-projektista Berliinissä. Sitä voi seurata hänen sille
perustamalta sivustolta http://handmadejemi.tumblr.com. Tekijällä on jokaisessa työssä
taustalla jokin sanoma ja ajatus liittyen käsityöhön ja itse tekemiseen. Työt kommunikoivat
hienosti kaupunkiympäristön, itse tehdyn viestin ja asukkaiden välisenä dialogina. Projekti
osoittaa, että käsityö sopii juuri sinne missä sitä ei perinteisesti olettaisi näkevänsä ja, että
käsityöllä voidaan tähdätä itse työn toteuttamista laajempiin tiedostamisen prosesseihin työn
laadun siitä kärsimättä.
Lopuksi
Mielestäni käsityön kasvattaja ja kouluttaja on aitiopaikalla ohjaamaan erilaisia pohdintoja ja
tiedonhankintaa tuotteen koko kaaresta ja omien valintojen vaikutuksista. Niitä voidaan
käydä erilaisten suunnittelutehtävien myötä, jossa oppilas itse hankkii tietoa, mutta myös
keksimällä tekstiilille muitakin kuin tuotteena olemisen olomuotoja. Näen ilmaisun eri
muodoilla lupaavia aineksia käsityöhön. Yleensäkin projektiluonteinen, oppilasta aktivoiva ja
hitaampi lähestymistapa voisi miestäni olla paikallaan. Tiedon hankinta eettisistä asioista voi
olla oppilaalle silmiä avaava kokemus.
Näiden eri suuntien kautta voitaisiin lähestyä asenteiden muutoksia ja ehkä kylvää joitakin
tiedostamisen siemeniä eettiseen ajatteluun. Tietenkin iso osa oppimisesta tapahtuu myös
koulun ulkopuolella ja siksi opettajien täytyykin olla aktiivisia vaikuttajia niillä foorumeilla
mihin oppilaat tai opiskelijat osallistuvat, sekä ottaa osaa yhteisiin keskusteluihin, jakaa tietoa
vanhemmille ja muille aikuisille, tai vaatia esimerkiksi tietoa tekstiilien elinkaaresta
valmistajilta.
Asioiden kulkuun puuttuminen pitäisi olla tällä hetkellä yhteinen tavoitteemme ja siksi päätän
kirjoitukseni Mahatma Gandhin osuviin sanoihin:
"Ole se muutos, minkä haluat maailmassa nähdä".
Lähteitä ja kirjallisuutta eettisyyteen liittyen
Ekoblogit
kemikaalicocktail.blogspot.com (kemikaalit, kosmetiikka, muoti)
uusimusta.squarespace.com (YLE:n sivusto)
www. vihreatvaatteet.com (tietoa materiaaleista, yleistä infoa tapahtumista, mallistoista
ym.)
www.green-talk.com
magnifeco.com
treehugger.com (eko-tapahtumia)
eco-chick.com
http://abigaildoan.blogspot.com (tekstiitaide-ekoblogi)
www.perhosefekti.fi (käsityö-ekoblogi)
Järjestöt /oppaat/uutiset
www.helsinki.fi/jarj/symbioosi/kierratys/tekstiilit.html
www.kierratyskeskus.fi/uudelleenkayttolinkit
www.wasteonline.org.uk/resources/InformationSheets/Textiles.htm
www.ecotextile.com/
www.vihreapolku.info (Turun AMK:n ympäristösuunnittelijoiden ylläpitämä sivu, myös
oppimateriaalia)
www.epa.gov (Environmental protection agency)
www.twaste.com
www.kuluttajavirasto.fi
www.eettinenvalinta.fi (löytyy myös kirjallisuuslista)
kuningaskuluttaja.yle.fi
www.textilerecycle.org (council for textile recycling)
www.textile-recycling.org.uk (textile recycling association)
www.wwf.fi
http://fashioninganethicalindustry.org/context/textiles/
www.puhtaatvaatteet.fi (löytyy myös linkit ajankohtaisista uutisista)
Eko-materiaalit
www. maaemo.fi
www.myllymuksut.com
www.ethicalfashionforum.com/suppliers/Ethical-Suppliers
Reilunkaupan/eko- mallistot:
www.vihreatvaatteet.com
www.designbyissa.se (vaatteita, Tukholma)
www.houseof eco.fi
www.toms.com (vegaanisia kenkiä)
www.nixxi.ca
www.minna.co.uk
www.babysoyusa.com
www.terraplana.com (kasviparkittuja ja vegaanisia kenkiä)
ainokainen.fi
www.maxjenny.com (vaatteita, Kööpenhamina)
www.ashleywatson.net (kierrätetty nahka)
www.inhabitat.com
Kirjallisuutta/journaaleja
Finatex: Tekstiilit ja ympäristö (http://www.finatex.fi)
http://www.eettinenvalinta.fi (kirjallisuuslista)
Journal of Sustainable Product Design
Alastair Fuad-Luke (2002). The eco-design handbook. A complete sourcebook for the
home and office. Thames & Hudson.
Kate Fletcher (2009). Sustainable fashion & textiles. Design Journeys. (ks. myös
www.katefletcher.com)
Kirsi Niinimäki (2009). Consumer Values and Eco-Fashion in the Future. Future of the
Consumer Society, 28-29 May, Tampere, Finland
www.ageofstupid.net (dokumentti luonnonvarojen tuhlauksesta)
Eettiset kysymykset käsityössä »