Otsikon kysymyksen esitti toimittaja Juuso Pekkinen New Yorkin Parsonin designkoulun professorille Timo Rissaselle. Ohjelman otsikko oli "Unelma ikuisesta vaatteesta". (Yle Puhe 17.9.2018). Tekstiiliopettajaliitto ry jakoi ohjelman linkin (Areena.yle.fi). Kiitos siitä!
Pekkinen ja Rissanen puhuvat kestävästä vaatesuunnittelusta nopeasti vaihtuvan muodin ja globaalin vaatteiden massatuotannon muodostamassa raadollisessa todellisuudessa. He pohtivat, miten vaatesuunnittelijoiden koulutuksella voitaisiin vaikuttaa siihen, että vaateteollisuus, joka nyt on eniten ympäristöä kuormittava teollisuudenala, muuttuisi kestävämmäksi ja eettisesti hyväksyttävämmäksi. Professori Rissanen sekä tutkii näitä asioita että opettaa tulevia vaatesuunnittelijoita, joten hänellä lienee mahdollisuus ymmärtää tätä ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuehdotuksia. Yhtenä mahdollisuutena hän näkee tulevien suunnittelijoiden asenteiden muutoksen positiiviseksi kestävää vaatesuunnittelua kohtaan.
Kuulijan mieleen nousee tämän haastattelun aikana myös meidän kaikkien ihmisten, vaatteiden käyttäjien / kuluttajien asenteet vaatteiden suunnittelun ja valmistuksen kestävyyttä kohtaan. Keskustelijat puhuvat lähinnä vain suunnittelijoista, mutta haikailevat kuitenkin menneitä aikoja ja myös joitain alkuperäiskulttuureja, joiden piirissä oli, ja on, tapana käyttää samoja vaatteita useita vuosia, jopa vuosikymmeniä. Joskus ne jopa siirtyvät sukupolvelta toiselle moneen kertaan korjattuina ja uudistettuina. Tässähän on kyse nimenomaan käyttäjien / kuluttajien asenteista. Keskustelijat innostuvat kyselemään, voisiko maailma vielä muuttua tähän suuntaan, voisiko muodin kierto hidastua, voisivatko vaatteet taas joskus olla "ikuisia"? Oikeastaan he kysyvät, voivatko meidän kuluttajien asenteet muuttua niin, että me vaadimme suunnittelijoilta ja tuotannolta kestäviä ja laadukkaita vaatteita.
Kuulevatko käsityönopettajat tämän kysymyksen?
Vastaus haastattelussa esiin nousevaan kysymykseen on myönteinen Kyllä meidän asenteemme voivat muuttua. Kaikki riippuu kasvatuksesta, sanoo Veli-Matti Värri uudessa kirjassaan "Kasvatusekokriisin aikakaudella" (Vastapaino 2018). Mutta jotta kasvatus voisi muuttaa kasvatettavien asenteita tukemaan eettisesti nykyistä oikeutetumpaa elämäntapaa, on kasvattajien ymmärrettävä kasvatuksen ristiriitainen tehtävä yhteiskunnassa; se on sekä "ihmisyyden luoja" että "vallan väline". Tämä tarkoittaa, että kasvattajan tehtävä on auttaa kasvatettavaa tulemaan (heideggerilaisittain) "varsinaiseksi itsekseen", eli sellaiseksi ihmiseksi, millainen hän parhaimmillaan voisi olla. Toisaalta kasvattajan tehtävä on myös sosiaalistaa eli sopeuttaa kasvava siihen yhteiskuntaa, johon tämä kuuluu, sen sääntöihin, sen tapoihin, siellä vallitsevaan elämäntapaan.
Mitä tällä hetkellä kuuluu kasvattajan tehtävään yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin ja elämäntapaan sosiaalistajana?
Nyky-yhteiskunnassa kasvatus ja koulutus ymmärretään uusliberalismin hengessä tuotantotekijänä ja koulutusteknologiana, sanoo Värri. Tähän yhteiskuntaan kasvattajien on kasvatettavat sosiaalistettava. Asiassa on se ikävä puoli, että tämän tehtävä kanssa kasvattajien toinen tehtävä, "ihmisyyden luominen", käy hyvin vaikeaksi. Juuri nyt maailma nimittäin tarvitsee ihmisiä, jotka kykenisivät tuottamaan ratkaisuja maailman ekologiseen kriisiin, eivätkä siihen kykene ihmiset, jotka on sosiaalistettu taloudellisen kasvun edistämiseen.
Kaikki koulun oppiaineet pyritään nykyään valjastamaan taloudellisen kasvun edistämiseen. Myös käsityö-oppiaineeseen kohdistuu paineita tässä suhteessa. Tämä ilmenee mm. yrittäjyyskasvatuksen ja innovatiivisuuden kehittämisen painotuksina käsityössä. Sehän ei sinänsä ole väärin, mutta on syytä pysähtyä kysymään, ovatko nämä painotukset käsityön omia, vai ovatko ne ulkopuolelta tarjottuja ja käsityölle kasvatuksen välineenä vieraita. Muutamiin muihin tutkijoihin viitaten Värri sanoo, että yrittäjyyskasvatuksen läpimurtoa varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen voidaan pitää havainnollisena esimerkkinä taloudellisen ajattelun hegemonisesta roolista kasvatuksessa.
Taloudellisen kasvun ja kilpailukyvyn korostaminen ei tietenkään rajoitu kasvatuksen ja koulutuksen alueelle, se koskee kaikkea toimintaa yhteiskunnassa. Kestävyystutkija Arto O. Salonen sanoo (HS 1.11.2018, C2), että nykyään keskustellaan vain siitä, kuinka saadaan aikaan parempi tuottavuus ja kilpailukyky, paremmat tehot ja talouskasvu, huolehditaan vain nopeudesta eikä välitetä suunnasta lainkaan. Hän suosittelee pysähtymään ja miettimään, mihin oikeastaan tällä kiireellä mennään. Onko suunta todella haluttu vai pitäisikö tavoitteet ja unelmat sanoittaa uudelleen ja nostaa tietoisuuteen.
Mistä apu opettajalle vaikeassa tilanteessa?
Koulun oppiaineet perustuvat oman tieteenalansa tuottamaan tietoon. Sieltä löytyvät tavoitteet kullekin oppiaineelle ja käsitteet niiden sanoittamiseksi. Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen dosentti Marko van den Berg ja kasvatustieteilijä Najat Ouakrim-Soivio kirjoittavat Kanavassa 7/2018, että niihin kannattaisi koulussa luottaa. Ne opettavat tietojen lisäksi kullekin alalle tyypillisiä ajattelutapoja, joilla eri ilmiöitä voidaan tarkastella analyyttisesti ja auttavat näin kokonaisnäkemyksen muodostamista eri ilmiöistä. Käsityö-oppiaineellakin on nykyään jo oma tieteenalansa. Siltä perustalta se voi antaa parhaansa yhteistyöhön muiden aineiden kanssa tavoiteltaessa kasvatuksen ja koulutuksen keinoin entistä parempaa tulevaisuutta suomalaiselle yhteiskunnalle.
Täyttääkseen kahtiajakoisen ja ristiriitaisen tehtävänsä kasvattajat ja opettajat tarvitsevat selkeän kokonaiskuvan maailman tilanteesta ja omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa vaikeisiin ongelmiimme. Oman ymmärryksensä perusteella, eivät ulkoa ohjattuina, he tekevät valintoja siitä, miten käyttävät oppiainettaan kasvatuksensa välineenä. Käsityönopettajilla on käytössään monipuolinen väline, sillä voidaan vastata molempiin haasteisiin, jotka kasvattajat työssään kohtaavat. Painotusten valinta on heidän.
Kaksi avainta vaatteiden pitkäikäisyyteen
Yksi avain vaatteiden pitkäikäisyyteen pääsemiseksi tuli edellä mainitussa haastattelussa esiin, kun professori Rissanen sanoi, että eräs vaatesuunnittelijan tärkeimmistä taidoista on kangasmateriaalin laaduntuntemus, joka saavutetaan sormituntumana. Hän väitti, että jokainen vaatesuunnittelijaksi opiskeleva voi oppia sen oman kokemuksensa kautta. Siihen tarvitaan kyllä harjaannusta, mutta se on mahdollista oppia. Kun suunnittelija oppii sormissaan tuntemaan materiaalin laadun, ei hän oikeastaan voi valita suunnittelemiinsa vaatteisiin huonoa laatua olevaa kangasta. Hän haluaa, että se paitsi sopii kyseiseen malliin ja vaatteen käyttötarkoitukseen, myös kestää aikaa ja on tarvittaessa mahdollista myös korjata. Hänen aistimuksessa saamansa tunne materiaalista muokkaa hänen asennettaan materiaalin laatua kohtaan. Sen aistimuksen, sen "näppituntuman", voi myös oppilas saada jo käsityötunneilla. Kokemuksellisen oppimisen kautta saavutettu materiaalituntemus on varma tae siitä, että kertakäyttövaatteet jäävät ostamatta.
Toinen avain vaatteiden pitkäikäisyyteen on itse tehty vaate - edes kerran elämässä. Itselle tehty tai jonkun toisen tekemä, lahjaksi saatu, johonkin tiettyyn tarkoitukseen tai jonkun tietyn perinteen mukaisesti tehty, kestävä ja toimiva vaate. Voisiko siitä koskaan luopua! Ehkä käsin tehtyyn, jollekin tietylle henkilölle tarkoitettuun vaatteeseen tulee sen suunnittelu- ja valmistusprosessissa mukaan paitsi vaatteen käytettävyyteen ja sen esteettisyyteen liittyviä laatuja myös joitain tulevan käyttäjän persoonallisuuteen hyvin sopivia ominaisuuksia niin, että siitä tulee nimenomaan hänelle "oman tuntuinen". En tiedä, mutta näin olen itse kokenut.
Professori Rissanen kertoi haastattelussa, että hänellä on norjalainen villapaita, setänsä jäämistöstä jo parikymmentä vuotta sitten saatu. Sitä on paljon käytetty ja paljon korjattu, ja vaikka sitä nyt onkin jo tullut aika harvoin käytetyksi, ei hän aio siitä koskaan luopua. Sillä kun tuntuu olevan ihan "sielu".
______________________
Artikkeli on julkaistu myös Teoriaa ja käytäntöä käsillä päällä sydämellä ja rennolla asenteella -blogissa.